perjantai 25. heinäkuuta 2008

Mitä minä näen?

kuva:Kristina NyholmIsonenä. Hifistä. Seitsemän L:n canonisti. Pörröpää, röllipeikko (ennen parturissa käyntiä), työhullu, filosofi, hääkuvaaja, yrittäjä, ja mm. luonnonharrastaja. Mäyräkuvaaja, vaikka en ole tänä kesänä kerennyt kuin kaksi kerta lähinnä käännähtämään mäyrätalolla. Tältä kesältä on oikeastaan vain yksi mäyräkuva. Huom. mäyräkuva yksikössä, ei monikkossa. Paljon hienoja mäyräkuvia on vielä tulossa. Ainakin uskottelen itselleni. Paljon hienoja hääkuvia otan ennen sitä. Paljon kuvapankin uudistuksia tulossa siinä sivussa. Mutta päällimmäisenä monia muita ristiriitaisia tai jopa utopistisiakin ajatuksia.

Cartinaan, siis kuvapankkiin on tulossa äänet. Cartinaan on tulossa ihmiskuvia, osin aika paljastavatkin ihmiskuvia - liiankin paljastavia. Cartinassa on aika hirmuinen trafiikki, joka tarttis jotenkin saada poikimaan nykyistä paremmin myyntiä. Google.fi-sivujen kautta Cartinan kuvapankkiin tulla n. 150 000 kertaa kuukaudessa. Missä vika? Kuvissa? Konseptissa? Vai onko trafiikki pinnallista, lähinnä liian tehokkaan googleoptimoinnin ansiota - ei muuta? Mikä arvo sitten kuvalla on? Tai miten kuvakauppa yleisemmin makaa? Ollaanko sivuutettu joku olennainen asia?

Ainakin itse olen halunut mieltää kaiken tekemisen suhteen reiluuden ja oikeudenmukaisuuden hyvin olennaiseksi asiaksi. Hyvä kuva, osaava työsuoritus on kunnon palkkion / palkinnon arvoinen. Siltä osin toivoisin hyville kuvaajille ja kuville mahdollisimman hyvää vastinetta. Toivominen ei vain riitä!

Rönsyä. On asioita joihin en voi kauhean paljon vaikuttamaan. On asioita jotka ryöstäytyvät käsistä, saavat kummallisia mittasuhteita, tai jotka ymmärretään täysin väärin - jota ei ymmärrä alkuunkaan, tai joka monen mielestä ei ole todellisuutta. Jokainen pienempi tai vähän isompi ihminen yrittää vain parastaan, ja tulkitsee oman taustansa pohjalta. Ja vaikka tietopohja on vähän heikompi, niin ennakkoluulottomasti sitä voi yrittää joskus tulkita vähän vieraampiakin asioita.

Valokuvaajan voisi kuvitella olevan jossain määrin myös asioiden tulkitsija teoreettisesti, eikä vain visuaaliselta kannalta. Visuaalisuudem pitäisi kai olla se keino millä valokuvaaja tulkitsee näkemäänsä ja kokemaansa eteenpäin muille. Jokainen omalla tavallaan. Joillekin se oma oma maailma on kuitenkin vain se minkä on kokenut ja nähnyt. Uutiset on vain uutisia.

Katsoin minäkin sen dokkarin joka tuli tuossa pari päivää sitten Darfurin kriisistä. Siviilipalveluksen aikoinani suorittaneen, ja kuitenkin hyvin isänmaalliseksi itseni kokevana, mutta samalla väkivallattomuuden kannattajana nostan suuresti hattua sille minkä valokuvaaja, Brian Steidle on tehnyt. Hän on nähnyt ja näyttänyt muille asioita. Hän ja moni muu olisi halunut valokuvalla ja totuudella olevan suurempikin merkitys. Joskus kamera ei vain riitä. Tietyissä tilanteissa aseet ja konfliktit ovat välttämättömyyksiä vielä suuremman hädän välttämiseksi http://www.ushmm.org/conscience/alert/darfur/steidle/. Asiat monesti eivät vain ole niin yksinkertaisia kuin miten ne suurelle yleisölle pääosin yksinkertaistetaan. Taustalla vaikuttaa moni muukin asia ja intressi - valta ja politiikka. Siksi toivottava muutos toteutuu liian usein liian hitaasti.

Ja sitten yritän luonnollisesti välillä irtautua ihan kaikesta muusta. Olen vain valokuvaaja. Minä, kamera ja visuaalinen näkemys - helsinkiläinen urbaani kaduntallaaja. Valokuvaus on minulle mitä suurimmassa määrin myös itseni toteuttamista, luovaa minääni - ainakin omassa harhakuvitelmassani. Olen hääkuvaaja, ja ainakin jossain määrin myös luontokuvaaja. Ajautunut hääkuvaajaksi. Luontokuvaaja haluaisin mielummin olla. Luontokuvaaminen ei kuitenkaan elätä sillei. Siksi pitää olla jotain muutakin. Kaipaan haasteita. Hääkuvauksissa siitä ei ole pulaa. Perheellisenä en voisi olla sotakuvaaja. Lehtikuvaajankaan oleminen ei Suomen olosuhteissa ole vielä paljon mitään (ihmeellistä), suhteessa dokumentaarisena sotakuvaajana olemiseen. Missä haasteet, missä kunnia? Vai tavallista puurtamistako valokuvaajana oleminen sittenkin on?

Lapsena leikittiin hypoteettisesti että tekisitkö mielummin sitä kuin tätä - tätä vai tota. Nyt voisin ainakin sanoa, että olisin mielummin sotakuvaaja kuin sotilas. Zoriah Miller on sitä ollut. katso tarina ja aika raadollinen
video hässäkästä. En tiedä olisiko minusta tuossa tilanteessa mihinkään. Lapsuudessa olen kyllä lukenut läpi isäni kokoelmista löytyvät toisen maailmansodan kirjasarjan karseine "doku"kuvineen. Olen toki itsekin nähnyt ja kuvannut kuollutta, joskin vain ortodoksisissa hautajaisissa. Pliisua.

Pakotan itseäni kehittymään. Valokuvauksellinen henkinen itseruoskinta on kehittävää. Kukaan ei ole liian hyvä. Pikemminkin kannattaa olla ammatillisesti nöyrä, koska muuten kehitys loppuu kuin seinään ja alkaa raju taantuma. Yritän seurata asioita ja kehitystä. Yritän olla ajan hermoilla. Välillä on vähän liiankin hektistä. Liiankin usein. Kun työlistalla on liian paljon asioita iskee hajamielisyys. Liian monet asiat on rästissä. Pahoitteluni siitä kaikille hoitamattomista asioistani kärsiville. Aina on isompia, ja niitä vähän pienempiä asioita. Ja se inhimillisyys.

Toisaalta tarttee olla paineita jotta saisin itsestään kaiken irti. Vähän niin kuin monet urheilijat tai artistit sanoo, että jos ei jännittäisi ennen suoritusta, niin siitä ei tulisi mitään. En ole täydellinen. Kaikkea muuta. Liian paljon ajatuksia, liian vähän aikaa. Liian paljon haasteita, ja ennenkaikkea liian paljon ammatillisia intohimoja. Liian itsekeskeinen ja pieni olen ihmisenä. Realismia vs utopiaa? Huomenna kuvaan taas yhdet häät. Viimeistään aamusta alkaen mielessä ei ole kuin hääpari ja heidän elämän yksi tärkeimmästä päivästä.

ps. Yllä olevan kuvan minusta on ottanut Kristina Nyholm, hyvä ystävä ja kolleega, joka on varsin potentiaalinen ja kehityskelpoinen kuvaaja, siinä missä moni muukin Cartinan kuvaaja (osin ehkä itsekin mukaanluettuna). Inhorealismia saattaa kuitenkin olla se, että kuulun sittenkin ennemminkin siihen taantuvaan keski-ikäisten tai sitä iäkkäämpien kuvaajien joukkoon. Hmmm? Jatkaakko kuvaamista, vai keskittyä muihin asioihin? Siinäpä hyvä kymysys! Silti aina silmät valppaana, korvat höröllään ja kameran laukaisunappi herkässä. Sitä kun ei ikinä tiedä milloin kameralla oikeasti vaikutetaan asioihin.

ps 2. Viime viikonloppuna oli pitkän tauon jälkeen vapaa. Ei hääkuvausta. Hengähdys. Oltiin viime viikko - perjantaihin asti Luonto-Liiton perheleirillä, jossa vähän kulutin vähän kameraakin. Sieltä ko. kuvasarja. Pari vikaa makrokuvaa onkin täällä jo aiemmin nähty. Et aina jos on isoja kysymyksiä, niin on myös pieniä asioita ja yksityiskohtia. Mitä ja miten sinä näet?

3 kommenttia:

Jussi Sihvo kirjoitti...

Elämästä on tullut liian hektistä, ei osata olla..ja nauttia.
Ei ole varaa, asuntolainat ja muut yhteiskunnalliset velvoitteet määrää menon..mitä jää aikaa niin käytetään harrastuksiin.
Onneksi kuvaaminen on harraste, muuten nälkä veisi miehen.
Huomion(positiivisen)saaminen kuvilla olisi ilahduttavaa, mutta ihmisen pitää malttaa..olla kärsivällinen ja nauttia elämästä vaikka ei jättäisi jälkeensä mitään kuolematonta.
Se että liittyikö tämä mitenkään Henkan aloitukseen en tiedä mutta jotain tuubaa tämäkin oli ;D

Marjut kirjoitti...

Pakko kommentoida. Käytät passiivista muotoa että elämästä on tullut liian hektistä. Ihan kuin siihen ei itse voisi vaikuttaa. Kyllä siitä on ihan jokainen itse vastuussa. Ei ole mikään pakko. On vaan totuttu siihen, että pitää koko ajan saada lisää jotain ja omistaa enemmän.

Ja se ettei elämästä nauttimiseen ja olemiseen ole varaa...hmm, kyllä sekin on valintakysymys. Tietysti riippuu siitä, mitä olemisella tarkoittaa. Pitää osata luopua tarpeettomasta.

Olen itse hypännyt pois oravanpyörästä maaliskuun alusta. Voi olla, että olen nykyisen yhteiskuntastandardin mukaan köyhä ja laiska, mutta ziljoona kertaa onnellisempi kuin ns. valkokaulusorjana aiemmin. Olin sitä ennen puoli vuotta sapattivapaalla ja tajusin, ettei siinä oikeastaan menettänyt rahallisesti juuri mitään. Ja sitten sapatilta palattuani olinkin muuttanut suhtautumistani elämiseen totaalisesti, eikä toimistohommat enää maistuneet.

Ja olisihan se totta tosiaan hienoa, jos valokuvillaan tienaisi ruokarahat, mutta ainakin toistaiseksi olen ottanut kuvia itseni iloksi ja näyttääkseni ystävilleni ja tutuilleni, mitä kaikkea maailmalta löytyy.

Haaveistaan voi tehdä totta, kunhan vaan uskaltaa. Rohkeutta!

Petteri kirjoitti...

Mielenkiintoisia ajatuksia ja tekstiä, täytyy käydä nuo linkit läpi vähän myöhemmin. Palanen kurkkimaan mitä täällä tapahtuu :)