perjantai 29. elokuuta 2008

WANTED - lettorikko

"Lettorikko (Saxifraga hirculus) on monelle tuntematon laji, vaikka se kukkiessaan muodostaa lettosoille kauniita kirkkaankeltaisia kukkamattoja. .. Lettorikko on hävinnyt laajoilta alueilta Keski- ja Pohjois-Euroopasta: kohtalaisen runsaana se esiintyy ennä Pohjois-Suomessa ja Pohjois-Ruotsissa. Suomessa lajia on kasvanut koko maassa, mutta suurin osa Etelä- ja Keski-Suomen kasvupaikoista on tuhoutunut. .. Metsähallitus kartoittaa lettorikkoesiintymiä ja havaintoja lajista toivotaan." Enemmän tietoja löytyy luontoon.fi uutissivulta.

Asun tällä hetkellä Syötteellä, vaarametsien ja rinnesoiden maassa. Ja olen sekä kasvi- että valokuvaushullu. Selvä asia: Ei kun hieman kartta-aineistoa tutkimaan, kamera ja eväät reppuun, kumisaappaat jalkaan ja menoksi! Lettorikko kasvaa, niin kuin sen nimi jo paljastaa, lettosoilla (lettokuvia). Letto on runsasravinteinen suotyyppi, jossa esiintyy paljon harvinaisia laijeja.
Letto rinnesuona

Kävin elokuun aikana muutamia hienoja lettosoita läpi. Kaikenlaisia lajeja löytyivät: lettoväkäsammal, lettovilla, tähtisara, … Olen ryöminyt soita pitkin, saanut paljon sammal- ja muita lajikuvia. Lettorikkoa en kyllä nähnyt missään. En tiedä, olenko ollut vain liian sokea vai onko kylmä, sateinen kesä estänyt sen kukintaa. Jossain se kyllä täällä on, ja vieläkin vapaalla jalalla!

Huomasin, ettei Cartinassa vielä olekaan lettorikko-kuvia. Eli jos sinulla on tietoja kasvin esiintymisestä, niin ei kun koordinaatit Metsähallituksen erikoissuunnittelijalle ja kuvan Cartinaan!

Suurinta osan tämän kesän kuvistani en vielä ehtinyt käsitellä, mutta joskus …

torstai 28. elokuuta 2008

Viiden sekunnin maakotka



Tiesin maakotkaparin olevan kotonaan, koska olin kuullut niiden yhteysääniä vaaramaisemassa, jossa ne olivat pesineet jo vuosikausia. En käynyt häiritsemään niiden kotirauhaa, vaan seurasin niiden liikkeitä kilometrin etäisyydeltä pesästä.


Riittävän kauan tarkkailtuani huomasin, että vaaran rinteessä oli kelolatvainen mänty, jossa kotkat istuskelivat useammin kuin muissa puissa. Voidakseni seurata kotkien elämää ja kenties jopa kuvata niitä vein maastoon tekttakojun noin kahden sadan metrin päähän istuskelupuusta.


Ensimmäinen pitkä päivä kuvauskojussa oli sikäli onnekas, että kotka tuli istumaan puuhunsa. Äkäinen närhi syöksyili päin kotkaa, joka ei juurikaan piitannut häirinnästä. Valitsemani tarkkailupiste oli kuitenkin niin kaukana kohteesta, että jouduin käyttämään kolminkertaistavaa telejatketta 300 mm objektiivissa saadakseni edes jonkunlaisen kuvasarjan tilanteesta. Kuvien laatu oli heikko.


Seuraavana päivänä siirsin kojuni noin kolmenkymmenen metrin päähän kotkien istuskelupuusta ja jätin sen useiksi viikoiksi paikalleen, jotta kotkat tottuisivat siihen. Sitten menin taas kojuun kokonaiseksi päiväksi. Kiinnitin kameran jalustaan siten, että se osoitti puun latvaan ja varauduin kuvaamaan sarjalla, mikäli kotka tulisi paikalle.


Aurinko kiersi eteläiseltä taivaan puoliskolta pohjoiselle puoliskolle, mutta mitään ei tapahtunut. Hyttyset vain inisivät ja pyrkivät "ystävällisesti" iholleni. Söin evääni loppuun, ja välillä torkahtelin.


Aurinko oli painumassa jo taivaanrantaan, kun närhi alkoi räkättää jossakin kojuni takana. Tasainen meteli kesti noin tunnin, mistä arvasin, että kotka oli lähettyvillä. Kuitenkin yllätyin melkoisesti, kun kotka lennähti istumaan juuri siihen aihkipetäjään, johon olin suunnannut kamerani.




Painoin laukaisinta, ja kamerani tallensi kuvasarjan tilanteesta. Mutta en ehtinyt edes zoomata pisimpään polttoväliin, kun kotka lennähti tiehensä. Niinpä valmis kuva, jossa kotka istui kelopuun latvassa ja katsoi kohti kameraa, syntyi kroppaamalla 135 mm polttovälillä otetusta ruudusta.


Ehkä tuttavuuteni maakotkaparin kanssa kehittyy vielä niin, että ne jaksavat luottaa omituiseen silmään, joka tuijottaa niitä aina paikkaansa vaihtavasta "muurahaiskeosta".

tiistai 26. elokuuta 2008

Suolammen vanki

Raagh, raaghk, huudat tuskaasi maailmalle,
yksin on sinut jätetty ilman turvaa.
Neuvottomana kierrät ympyrää mustassa lammessa,
epätoivoista on elämäsi.

Tyhjä on vatsasi, kuinka nälkä voikin niin kovaa huutaa?
Ennen oli toisin,
toivot
kunpa aikaisempaan palata voisit.
Miksi, kysyt. Miksi tähän on tultu?
Et tiedä, kun et tiedä vielä muusta

Usko vaan ja kutsu kuule
siipiisi luota ja taitosi totea.
Hetken päässä, ihan kohta
on tuskasi poissa ja riemu läsnä.


Kasvaminen isoksi on yleensä kovaa ja vaatii huimia tekoja, myös kosolti rohkeutta. Aina ei tiedä, onko lintu vai kala. Mutta kun sopivasti kannustetaan, rohkaistaan sekä opastetaan, niin päästään usein lopputulokseen josta palkitaan.

Seurailin tänään erästä kasvutapahtumaa suolammen rannalla kun kaakkurinpoikanen pyristeli irti lammen kahleista. Sen tavoitteena oli nousta korkeuksiin, jossa emolintu sinnikkäästi kutsui poikastaan kaarrellen ja kaakatellen.
Saapuessani aamusella lammen rantaan emokaakkuri uiskenteli rauhallisesti keskellä lampea. Poikanen oli toista maata, se kyhnäsi emon vieressä ja kerjäsi oletettavasti ruokaa. Pian emokin alkoi liikehtiä levottomasti ja suuntasi kohti lammen reunaa, poikanen seurasi tiiviisti perässä. Arvelin, että pian seuraisi lentoharjoitus. Lähtöpaikka oli pienen niemennokan takana, enkä nähnyt sinne. Mutta kun vesi alkoi roiskua, niin pian emolintu kiihdytti näkyviin ja poikanen sinnitteli kintereillä. Hetken jo näytti, että molemmat nousevat korkeuksiin, mutta poikanen laskeutuikin lammen toiseen päähän muutaman kymmenen metrin lennon jälkeen. Valitus oli hirmuinen, kun rohkeus ei riittänytkään ja edessä oleva metsän reuna lähestyi liian nopeasti. Emokaakkuri lensi ympyrää ja huuteli poikastaan uuteen yritykseen. Syksy lähestyy eikä vaihtoehtoa ole. Lentämään on opittava. Poikanen ui kiivaasti lammen poikki takaisin nousukiidon lähtöpaikkaan. Pian kuului taas räpylöiden läiskettä ja vesi pärskyi. Uusi yritys oli toisinto ensimmäisestä. Vielä kolmannen kerran poikanen yritti, päätyen kuitenkin samanlaiseen lopputulokseen. Emolintu katosi lammen yltä ja poikanen uiskenteli lammen keskelle ja lopetti valituksensa.

Jo pari päivää aiemmin touhu oli ollut samanlaista, mutta silloin poikanen oli tehnyt vain muutaman metrin pituisia lähtökiihdytyksiä. Nyt se siis osasi jo lentää, nähdäkseni vain rohkeus puuttui. Samanlaisia tilanteitahan löytyy ihmiselämästäkin – osaat jos uskallat!

Kyseinen suolampi on melko pieni, eikä siinä varmaan kovin montaa kalaa enää syötäväksi kaakkurinpojalle löydy. Jotakin se kyllä ajoi innokkaasti takaa eräänä päivänä. Myös ohikiitäviä hyönteisiä se yritti epätoivoisesti napata.
Välillä emon kaakatus kuului vaimeasti jostakin kaukaa ja poikanen alkoi pälyillä toiveikkaasti taivaalle. Mutta pian ääni taas vaimeni, ja poikanen keskittyi sukelteluun.
Kello tikitti ja minun piti lähteä. Suolammen vanki jäi vielä jo kovin löyhiin kahleisiinsa. Toisen elementin, veden, se oli jo valloittanut. Varmaan haastavaa oli ollut ensi sukelluskin pimeään suolampeen. Luulenpa, että kun seuraavan kerran astelen suolammen rantaan, niin nuori kaakkuri on voittanut pelkonsa ja lentänyt tulevaisuuteensa. Pian saa syksy tulla ja jää voi kahlita lammenpinnan odottamaan taas keväällä saapuvia kaakkureita.

Kisko-Kid ratkaisee ratakysymyksen



Moskovan rauhan ehdot velvoittivat Suomen rakentamaan vuosina 1940-1941 ratayhteyden Kemijärveltä Sallan Siikaselkään. Jatkosodan aikana saksalaiset käyttivät rataa sotilaiden ja sotamateriaalin kuljetuksiin Kantalahden suunnan rintamalle. Olipa radasta hyötyä sallalaisille evakoillekin syksyllä 1944, kun naiset, lapset, vanhukset ja karja siirrettiin Lapin sodan jaloista Keski-Pohjanmaalle.


Sotien jälkeen lättähatut kulkivat Sallan rataa säännöllisin vuoroin aina 1970-luvun alkupuolelle asti. Puutavarajunat kuljettivat raaka-ainetta Kemijärven sellutehtaalle siihen saakka, kunnes Stora-Enso ajoi tehtaan alas. Paikalliset asukkaat yrittivät puolustaa sekä rataa että tehdasta, mutta kaikkivoipa markkinaliberalismi jyräsi heidät.


Vaan eipä hätää. Eräs junantuoma veijari huomasi, että ratakiskot olivat kelvollista kierrätystavaraa. Hän ryhtyi omatoimisesti purkamaan Sallan rataosuutta. Kun miekkoselta kysyttiin, oliko hänellä lupa kyseiseen toimintaan, hän kertoi kunnostavansa maisemaa ja toimivansa jokamiehen oikeuksin.




Veijari ehti purkaa rataa noin 7 kilometrin matkalta Kelloselästä Siikaselkään ja myydä irrottamiaan kiskoja romuraudaksi ennen kuin Ratahallintokeskus puuttui asiaan. Mielenkiintoista on sekin, että radanpurkaja haki rajavyöhykelupaa päästäkseen raivaamaan kiskot valtakunnanrajaan saakka.


Kun kävi ilmi, ettei radanpurkajalla ollut minkään virallisen instanssin valtuutusta toiminnalleen, paikalliset asukkaat antoivat hänelle korkonimen Kisko-Kid. Mutta hänen ansiokseen on sanottava, että kun Kelloselän kyläyhdistys järjestää seuraavan kerran Junanperässä juoksu -tapahtuman, kilpailijoilla on käytössään sileä paana.




Toisaalta Sallan kunta voisi myötää Kisko-Kidille yrittäjäpalkinnon. Onhan hän tehnyt suuren työn sen eteen, että Sallan rata joskus avataan Alakurttiin ja Kantalahteen suuntautuvalle matkustaja- ja tavaraliikenteelle. Uutta ei voi rakentaa, ellei vanhaa raivata pois alta.

maanantai 25. elokuuta 2008

Tuotekuvausta harjoittamassa

Eräänä päivänä Henkka soitteli ja kyseli olisiko kiinnostusta muutamien viinipullojen kuvaamiseen ja samalla syväämistekniikkani näyttämiseen hänelle ja Kristiinalle. Sattumalta aikataulut menivät hyvin yksiin ja heti sunnuntaina päästiin kuvaamisen makuun.

Pullojen muodot aiheuttivat omat haasteensa tasaisten heijastusten luomisessa, mutta parin softarin avulla saatiin kivan tasainen valo. Kuvaaminen oli helppoa ja mukavaa, siitä iso kiitos Henkan valmiille studiolle, valoja kun ei sitten tarvinnut ensin kasailla laukuista pystyyn.


Kuvauksen jälkeen tiedostot siirrettiin koneelle ja syvääminen meni todella helposti, pääsääntöisesti tummia pulloja valkoisella taustalla, niin Photarin magic wand nappasi niistä melkein laakista oikein kiinni. Etiketit tuottivat välillä hieman karkailua, mutta pullon pystysuorat seinämät oli kuitenkin vielä ihan näppärää korjata käsin. Jatkossa hieman tarkempi valonhallinta nopeuttaisi vielä tätäkin prosessia ihan kivasti. Vanha lause "hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" pätee kyllä tähänkin, kun kuvattavaa on paljon, kannattaa itse kuvaus suunnitella huolellisesti niin jälkikäsittelyssä säästää sitten aikaa moninkertaisesti.

sunnuntai 24. elokuuta 2008

Oma tytär valokuvamallina

Vilja Kettunen. kuva: Henrik KettunenTulipahan kokeiltua. Ajatuksena on siis selvittää että olisko viiden vanhassa esikoisessamme aineksia lapsimalliksi. Vaimon mielestä kuvaan lapsiamme aivan liian vähän. No ei ole aikaa. Kuvat pitää käsitelläkin, ja aika kun on muutenkin mitä suuremmissa määrin kortilla. Mutta eikö se mene jotenkin sillei, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä, eikä valokuvaajalla ole kunnon kuvia lapsistaan - tai jotain sinne päin. No olenhan silloin tällöin ottanut jotain yksittäisiä studiopotretteja lapsistamme, ettei tarttis vaivata ketään kolleegaa. Ja nyt kun haluttiin selvittää, että olisko lapsista malleiksi, ja haluisikovatko he hissuksiin alkaa oppia tekemään itselleen pientä tienestiä.

Otimme sellaisen 1,5 h mittaisen studiosession varsin myöhään, eli 18.40-20.00. Ja normaali nukkumaan menohan tapahtuu klo 21.00 mennessä. Siltä osin jos haluaa kuvata pirteämpää ja innostuneempaa lasta, niin sen pitää tapahtua ehdottomasti paaaljon aikaisemmin. Kuvaussessio loppui toki siihen että malli valitti väsymystä, ja osoitta muitakin väsymisen merkkejä. Ja osin kuvauksen varmistamiseksi jätimme pikkuveikan kotiin, koska yhdessä olisivat vain saaneet toisisistaan energiaa, ja käynneet koko kuvaussession ajan ylikierrtoksilla. Kuvaamiseen pitää rauhoittua.

Omasta mielestäni kuvissa / kuvattavassa oli jotain potentiaalia. Olin positiivisesti yllättynyt, ja oikeastaan valokuvattavakin näytti viihtyvän kameran edessä - toisin kuin allekirjoittanut vastaavassa tilanteessa (siis kuvattavana). Kait se, että iskä on jatkuvasti kameran kanssa, totuttaa jotenkin asiaa, ettei sellainen isompi kameran ja valoviritykset tai kuvaustilanne tunnu niin oudolta, niin kuin ehkä monille muille lapsille. En tiedä. Vilja innostuksen kuvattavana olemiseen huomasin osin siitä, että se yhtenään esitti että oltaiskos tällei tai tollei, entäs näin. Sillä oli melkein enemmän ideoita kuin minulla. Niin onhan osatotuus onnistuneessa kuvaamisessa siinä, että jos malli vain on riittävän pätevä, niin kuvauksesta suoriutuu kuka tahansa - tai päinvastoin.

Koekuvatkin tuli lähinnä ajettua lightroomin 2:n (joka muuten on mielestäni pirun hyvä ohjelma) läpi ilman sen kummempaa säätämistä, eli suhteellisen raakileina, niin kuin tuli otettua.

Sarjan löytyy galleriana os. kettunen.1g.fi/kuvat/vilja/ tai kuvaesityksenä os. http://kettunen.1g.fi/kuvat/vilja/?action=slideshow

ps. Niin kuvattavan vaatetus ja ideat oli pääosin anoppini aikaansaannosta. Hän on sentään joskus parikymmentä vuotta sitten toiminut muutaman vuoden Jussi Aallon assarina. Minä olin tässä kuvausessiossa lähinnä teknisenä toteuttajana.

ps2. Jonkun mallitoimisto-hemmon / mainoskuvaus-asiantuntijan kommmentit olisi aika erityisen kiinnostavat kuulla. Tarttee varmaan lähettää kuvat jonnekin toimistoon ihmeteltäviksi.

keskiviikko 20. elokuuta 2008

Vaellus-, valokuvaus- ja kukkareissu Sarekiin

Lähdimme viikon erävaellusretkelle Ruotsin Stora Sjöfalletin, Sarekin ja Padjelantan kansallispuistojen tuntumaan. Kaukana poluista ja muista vaellusporukoista nautimme vuoriston mahtavista maisemista, rauhasta, hienoista valo-olosuhteista ja yksikertaisesti luonnossa liikkumisesta.

Noin 20 kg painavan rinkan ohella pääsivät järjestelmäkamera ja muutamia objektiivejä mukaan matkalle. Tuntuu toisaalta aina vähän hullulta kantaa kaikkien vältämättömien varusteiden ja ruoan lisäksi vielä valokuvausvarusteet mukaan. Toisaalta tuntuisi vieläkin kamalammalta liikkua mahtavassa maisemassa ja nähdä tuhansia motiiveja kuvaamatta niitä!

Minua kiinnostavat kasvit ja erityisesti arktiset ja tunturilajit. Arktinen tai arktis-alpiininen ympäristö on haasteellinen kasvupaikka. Kasvukausi on siellä hyvin lyhyt, usein vain 1-2 kk. On vaikeaa kasveille saada niin lyhyessä ajassa kaikki yleiset vaiheet kuin nuppujen tuottaminen, uusien lehtien tuottaminen, kukkiminen sekä siemenien tuotto aikaan. Sen lisäksi taimet eivät usein ehdi kasvaa tarpeeksi vahvaksi ennen seuraavan syksyn tuloa. Vain harvoin onnistuu uusien kasvien rekrytoiminen. Kaikkien lisäksi ravinnekierto on alhaisen lämpötilan ja mikrobeille vaikeasti ”sulattavan” kasvimaterialin takia hyvin hidas. Eli ravinteita on yleensä niukkasti. Kovat tuulet voivat vahingoittaa liian korkeaksi kasvavia lajeja. Tuulella on sen lisäksi myös kuivaava vaikutus, sekä itse kasveille (lehdet, mikroilmasto) että maaperälle. Nuo kasvit, jotka pärjäävät korkealla vuoristossa tai ihan pohjoisessa, ovat kovia selviytyjiä. Evoluution aikaana ne ovat ”keksineet” monia erilaisia fiksuja strategioita rankkoja olosuhteita vastaan.
















kuvat: Nurmitartar tuottaa sekä kukkia/siemeniä että itusilmuja. Jos seksuaalinen lisääntyminen ei onnistuu liian lyhyen kasvukauden takia, niin jää ainakin mahdollisuus rekrytoida itusilmuista (valmiita pieneja kasveja). Nurmitartar kasvaa myös boreaalisessa vyöhykkeessä Suomessa, mutta olen löytänyt jo hauskoja miniversioita siitä jopa Huippuvuorilla (arktinen ilmasto). Tunturinurmikka on ruoho, joka on keksinyt aika samanlaisen systeemin kuin nurmitartar.

Tämän reissun valokuvauksellinen tavoitteeni oli kuvata mahdollisimman monta tunturikasvi-, sammal- ja jäkälälaijia. Se oli mukava haaste, joka sai minut katsomaan ympäristöni tarkemmin kuin yleensä vaelluksella. Ja aina oli kivaa kun uusi ”vanha tuttu” ilmeistyi vaeltassamme eri korkeusvyöhykkeita läpi.

Halusin saada yksityskohtaisia kuvia kukinnoista, kasvien erityispiirteistä sekä kuvia lajeista ympäristöissään. Periatteessa olen jo kerran harrastanut vähän samalaista kuvausprojektia työskennellessäni ruotsalaisella vuoristotutkimusasemalla Latnjajauressa noin 10 vuotta sitten. Silloin opin tuntemaan arktista-alpiinista vuoristokasvillisuutta tavallaan määrittelemällä ja valokuvaamalla. Valokuvauskalusteena oli silloin vanha Minolta x-700 kamerani, 50 mm objektiivi ja palje. Silloin kuvasin diafilmilla. Se oli aika haasteellista, koska valo-olosuhteet olivat harvoin täydellisiä ja tuuli teki kukista usein voimakkaasti liikkuvia kohteita.

Nyt digikaudella kuvaaminen oli paljon helpompaa: Uudella digijärkkärilla jopa ISO:lla 640 tai 800 onnistuu saada suhteellisen rakeittomia kuvia aikaan. Kuvasin lähes koko ajan suhteellisen isoilla herkkyyksillä ja ainakin aukolla 10, saadakseni syvyysterävyysalueen vähintään niin suureksi, että kaikki kukan elementit näkyivät. Minulla oli tarkoitus ottaa 60 mm makron ohella 18-135 mm ”yleiszoomin” mukaan. Jo matkalla olleessani huomasin kuitenkin, että minulla lainassa oleva 12-24 mm laajakulmazoom oli sen sijaan tarttunut mukaan. Tuo vahinko osittautui ”hyväksi valinnaksi”, koska voimakkaammalla laajakulmalla saa sekä kasvin että sen ympäristön suhteellisen teräväksi. Sen lisäksi objektiivi antaa monia mahdollisuuksia sommitteluun. Sain tällä reissulla 60 lajeja kiinni - 39 putkilokasvi-, 17 jäkälä- ja 4 sammallajia. Välillähän piti myös kävellä jaloin eikä vain maassa ryömien! Katsotaan miten paljon "uusia" lajeja löydän ensi vuonna :-) .. en kyllä vielä tiedä mihin matka silloin suuntautuu.

Reissun vaelluskertomus löytyy Maurin Vaellussiuilta

lauantai 16. elokuuta 2008

Arkistointia, arkistointia

Ajatus tietokoneen päivittämisestä uuteen kypsyi viimein teoiksi, ja nyt on aluillaan melkoinen projekti kaikkien tiedostojen, mukaan lukien valokuvat, läpikäynti ja siirtäminen uudelle koneelle. Ohjelmistojen ja tietokoneen ”säätämisen” itselle sopivaksi tuoma työn määrä jarrutti kyllä pitkään hankintaa. Itselle on vuosien myötä muotoutunut tietyt työtavat ja rutiinit tietokoneella työskentelyyn. Jotkut oletusasetukset uudella koneella tuntuvat järjettömiltä käyttää ja niiden mukauttaminen itselle sopivaksi vie aina aikaa. Toki olisi varmaan hyvä joskus tutkia, että josko niissä olisikin joku hieno ajatus takana, jota vain itse ei ymmärrä?

Ennen uuden tietokoneen hankintaa olen aina hieman päivittänyt tietoja siitä, mitä on tarjolla ja mitä kannattaa hankkia, jotta taas selviäisi muutaman vuoden ilman suurempaa päänvaivaa. Työssä ja valokuvausharrastuksessa tulee niin paljon käytettyä konetta, että takkuileva tietokone saa hermot kiristymään. Kone ja uusi näyttökin tuli hankittua ja edessä oli pähkäily, mitä olisi tarjolla valokuvien arkistointiin ja käsittelyyn?

PC:n resurssienhallinnan mukaan minulta löytyy kuvia n. 20000, tiedostomuotoina vaihtelevasti jpg ja raw. Nykyään tulee kuvattua vain raw:ia. Vanhalla koneella kuvani ovat järjesteltynä erilaisiin aiheita kuvaaviin kansioihin, kuten linnut, maisemat, ihmiset jne. Kuvien käsittelyssä ja arkistoinnin hallinnassa olen käyttänyt Photoshop Elements –ohjelmistoa. Yksi vaihtoehto olisi tietenkin ollut päästä helpolla ja siirtää vanha käytäntö uudelle koneelle. Päätin kuitenkin lähteä liikkeelle puhtaalta pöydältä ja valita uuden ratkaisun arkistointiin.

Adoben Lightroom –ohjelmisto vaikutti mielenkiintoiselta, ja siitä oli juuri julkaistu uusi versio jonka latasinkin kokeiltavaksi. Ohjelmiston mahdollisuus organisoida ja muokata raw-kuvia, joista sitten tarvittavat kuvat voi tallentaa haluamassaan muodossa oli mielestäni toimiva ratkaisu minulle. Päätös ohjelmistosta oli siis tehty. Hankin vielä opaskirjan Lightroomin käytöstä. Usein tulee luettua vähemmän ohjekirjoja ja kokeiltua itse, että mitä tapahtuu mistäkin. Nyt kuitenkin ajattelin, että parempi yrittää heti alkuun lähteä oikeille urille kun tuota hommaa olisi niinkin paljon. Hyviä vinkkejä kirjasta löytyikin.
Nyt ollaan siis aivan alkutaipaleella kuva-arkistoinnissa ja vielä riittää intoa hakusanojen liittämisessä kuviin. Aika mainioita tuntuvat olevan nuo hakumahdollisuudet LR:ssa. Kun joskus viikkojen päästä saan digikuvien järjestelyn valmiiksi, niin sitten skannaan kaikki diakuvani, jonka jälkeen järjestän vanhat paperikuvat tiptop ja sitten…niin…tai ehkä en sentään.

torstai 14. elokuuta 2008

Retki Lappiin Rommaenolle ja tuntureille



Illalla lähdettiin kalastusretkelle leiripaikalta Suomen puolella Lapin erämaassa Rommaenolta, muutaman kilometrin päässä olevalle lammelle. Sieltä palatessa teltallemme, kalastelimme ja samalla ikuistin valokuvaamalla kesäöistä Rommaenon jokea. Vaikka olimme märkiä sateen kastelusta ja väsyneitä pitkästä kävelystä väliin pajukkoisen, kivilouhikkoisen ja soisen reitin kuljettuamme, kukaan ei olisi jättänyt tuota reissua tekemättä. Tuon retken jälkeen päivämaisemakuvia ei tullut enää paljon kuvattua, kun mielessä oli tuo yöretken maisemat. Lisää Rommaenon kuvia löytyy täältä ja muita Lapin maisemakuvia on täällä.



Reitti Rommaenon varrella oli väliin hyvin pajukkoinen. Kävellessä joen rantapusikossa aivan polun vieressä oli reilun metrin korkeudella pajussa urpiaisen pesä. Varovasti lähestyin pesää, otin valokuvat ja ohitin pesän tehden pienen mutkan polulta kiertäen hieman kauempaa pesän, jolloin lintu sai olla rauhassa pesässä.



Teimme vielä vaellusretken Kilpisjärven yli Ruotsin puolelle Kummaenolle ja tunturilammille kalastelee ja ihailee hienoja tunturimaisemia. Harvinaisiakin tunturikasveja osui kohdalle yleisempien kasvien lisäksi. Suuri osa oli sellaisia joita ei muualla Suomen luonnossa näe, joten ne siellä yleiseksi luokitellutkin olivat minulle harvinaisia. Lisää tunturilla ja Lapissa kuvattuja kasveja löytyy täältä.
Yllä olevassa kuvassa on tähtirikko, harvinainen Lapin tunturikasvi.




Saimme nauttia harvinaisen tyynestä kesäpäivästä ylhäällä tunturijärvellä Ruotsin puolella. Niin tyyntä oli tuona päivänä, että saimme tyytyä vain tarkkailemaan vedessä uivia muutaman sentin pituisia kalanpoikasia, isompien kalojen tarttumatta koukkuun.

maanantai 11. elokuuta 2008

Merikotkia Flatangerissa

Flatanger, merikotkien paratiisi




Elokuun alku meni Ole Martinin Dahlen reviirillä Norjassa seuraten kahdeksan eri merikotkaparin elämää Flatangerissa vuonojen lomassa. Seuranani oli tällä kertaa valokuvaaja Kai Jensen Norjasta sekä valokuvaaja, toimitusjohtaja Staffan Widstrand Wild Wonders of Europe -järjestöstä.

Tapahtumia riitti kaikille päiville riittävästi: Eräänä iltapäivänä venematkalla merikotkan reviirille kahden merikotkan välinen taistelu ilmassa yllätti meidät täysin. Ole Martin ajoi venettä vielä hyvässä plaanissa kun tappelu alkoi ja me yritimme kuvata liikkuvasta veneestä sen kun kerkesimme ja Ole hidasti veneen vauhtia. Vene hyppi ja pomppi ja meidän teleobjektiivimme samoin. Kuvia tuli, mutta kaikki ruudut epätarkkoja ja kotkat amputoituja - kaikilla meillä. Naaras merikotka otti pahemman kerran siipeensä tilanteessa ja menetti sulkiaan, mutta ei loukkaantunut pahemmin ja oli saalistamassa jo seuraavana päivänä.


Taivaalta katse mereen:



Kaikki oli kuvaamiseen kohdallaan aamuisin; aurinko nousi idästä, kotkat olivat paikalla ja tulivat saalistamaan, tuuli oli mantereelta ja valo oli kohdallaan. Iltapäivisin tilanne oli toinen; tuuli edelleen mantereelta, aurinko laski länteen, kotkat paikalla ja saaliilla, mutta…Kotka saalistaa aina vastatuuleen päästäkseen iskun jälkeen ilmaan kastelematta siipiään ja se tarkoitti, että lintu tulee aurinko pyrstössä ja nokka varjossa, joten valon ja varjojen kanssa tuli vaikeuksia. Myös oli huomioitava, että ei valota puhki merikotkan upeaa valkoista pyrstöä. Haasteita riitti, mutta viimeisenä iltana oli lähes tyyntä ja saatiin komea auringonlasku ja hyviä silhuettikuvia. Muita näkemiämme eläimiä olivat hylkeet ja pyöriäiset, jotka leikittelivät viimeisenä iltana auringonlaskun valoissa.






Staffan kertoili kuvauksien välissä mielenkiintoisia asioita Euroopan villin luonnon tilasta ja isosta luontoprojektista Wild Wonders of Europe. Projektissa on mukana 50 valokuvaajaa mukana eri Euroopan valtioista ja Suomesta on mukana: Lassi Rautiainen, Jari Peltomäki sekä Markus Varesvuo. Projekti alkoi toukokuussa 2008 ja päättyy elokuussa 2009, jonka jälkeen saamme nähdä eri puolilla Eurooppaa kuvattuja luontokuvia runsaasti. Kannattaa käydä tutustumassa projektiin sivuilla http://www.wild-wonders.com/. Projekti on herättänyt kovasti mielenkiintoa ympäri Eurooppaa ja tällä kertaa oli Norjan television kuvausryhmä toimittajineenkin paikalla seuraamassa kuvaamistamme.

Karhuja on Suomessa noin 1000 yksilöä ja Euroopassa taitanee olla yhteensä jo 14.000 yksilöä. Tämä on kuvattu Lassi Rautiaisen kojulla Kuikan kämpällä.

perjantai 8. elokuuta 2008

Leiripaikalta

Perhosen siivellä

Useamman päivän kestävillä kuvausmatkoilla leiripaikan etsiminen ja valinta on aikaa vievä ja tärkeä toimenpide. Useita paikkoja olen käynyt katsomassa, mutta vain harvan hyväksynyt. Mahdollisuus kuvaamiseen on oltava, mieluummin sekä aamulla, että illalla. Näiltä paikoilta tulevat, jos tulevat, ne extrat, yllättävät ja odottamattomat kuvat, jotka saattavat pelastaa päivän tai jopa koko reissun. Tämänkertainen paikka oli entuudestaan tuttu, joten tarvitsi vain tarkistaa olivatko perhoset vielä lennossa, ...ja olivathan ne, tai tässä tapauksessa se.

Keli oli hiukan ongelmallinen, koleahkoa, puuskittaista tuulta ja pilvistä. Eniten mieltä kaihersi pään päällä roikkuva sateen uhka.

Ei mennyt kuin tovi kun havaitsin kuvissa esiintyvän yksilön ja oi´ kun olikin hyvällä paikalla. Ensi jalausta säätö silmämääräisesti oikealle korkeudelle ja sitten lähestyminen. Metrissä ja kuviakuviakuvia... huh! Puolessa metrissä rapsrapsrap... huhhuh! Lopulta 31:ssä sentissä, kuviarapskuviaraps... huhhuh kolome kertaa! Ja sitten alkoi tulemaan vettä kaatamalla, ei minkäänlaisia mahdollisuuksia kuvausten jatkamiseen. Joten kamat kasaan ja autoon sateensuojaan kiroilemaan.


Taukosihan se sade lopulta, lähdin tarkistamaan tilannetta ja hiphei ! Siellähän se oli, lehden alla sateensuojassa. Joten harjoitukset jatkuivat tuttuun tapaan, kunnes alkoi sataan...



Kun sade jälleen taukosi olin kärpänä paikalla, mutta perhonenpa oli nopeampi ja oli jo nousemassa poseerauspaikalle. Ja sitten me taas kuvattiin.



Etsimen läpi näin valon lisääntyvän, perhonen levitti siipensä ja alkoi väristen kerätä lämpöä. Tajusin, että lähdön hetki oli tullut. Nippa nappa ehdin korottamaan jalustaa ja pääsin mukaan yläviistosta.

Kaikkiaan siinä vierähti reilu parituntinen. Koleahko ja sateinen sää oli tällä kertaa minulle hyödyksi, pitäen perhosen paikoillaan. Koskaan, en siis koskaan ennen, ole moista elämystä kokenut.

tiistai 5. elokuuta 2008

Valaisevat yöpilvet - siis tällaisia...

valaiseva yöpilvi. kuva:Henrik KettunenEn ole mikään erityinen taivaan tarkkailija. Tähtikuviotkin on heikosti mun hyppysissä. Joskus vuosi pari sitten opin tietämään, että on sellaisia kuin helmiäispilviä, joskaan niitä ei taida pahemmin näkyä täällä etelässä. Viikko sitten tuli taas aamun pikkutunneilla fillarilla kotia kohti, kun katsoin että on pirun hienot vaaleat pilvet. Eivät kyllä tainneet olla helmiäispilviä. Vaikka olisin kameran saanut toimistolta, niin jalusta oli kotona. Piti unohtaa kuvaaminen sillä kerralla. Pieni selvittely paljasti minulle kyseessä olevan ns. valaiseva yöpilvi. Ei mikään ihan kaikkein tavanomaisin ilmiö.

Ja jos tutkailuni ei mennyt ihan vikaan, niin noi on ilmakehän korkeimmat pilvet. Siellä saattaa puhaltaa kevyt tuuli, 100m/s ja olla -100 astetta pakkasta. Noiden pilvien muodostuminen on hieman epäselvää. Liittyykö ne tulivuorten purkauksiin, ilmeisesti. Joidenkin teorioiden mukaan myös ilmastonmuutokseen, tai kantorakettien lähettämisiin. Osin ainesosat koostuvat ilmakehään hajonneista meteoreista. Paljon tähdenlentoja-->paljon valaisevia yöpilviä? Ihan mikään jokapäiväinen juttu noi ei kuitenkaan ole.

Joltain sivulta luin, että valaisevia yöpilviä pitäisi esiintyä myös eteläisellä pallonpuoliskon vastaavilla alueilla, vastaavissa kuin missä olemme täällä pohjoispuolella. Eteläisen pallon yöpilvien esiintymisalue vain on pääasiassa merta, ja Etelämannerta ympäröivän meren pingviinit eivät kuulemma ole kovin innokkaita havaintoraporttien kirjoittajia.

Paria päivää myöhemmin olin samalla tavalla taas joskus 02.30 tai jotain polkemassa kotiin, ja kaiken lisäksi kameravehkeiden kera. Puolen minuutin valotuksilla tuli sitten tällainen dokumenttiräpsy.

Kesäyön oluen voimalla kukkuilijat olivat ongella siinä mun vierellä. Yöonginta on myös minulle uusi ilmiö, joskaan en kysynyt siitä mitään. Kala kyllä tuntui molskivan pinnassa, joskaan ei ollenkaan tarttunut koukkuun. Vasta reilun 5 minuutin kuluttua kehtasivat kuitenkin kysyä minulta, että mitä oikein kuvaan. Sanoin että noita valaisevia yöpilviä. Ovat noin 80 kilometrin korkeudella, valaisin. Ai samalla korkeudella kun missä lentokoneet lentää, kysyttiin minulta pikkupoikamaisesti - joskin ehkä parin promillen kaljahuurussa. Sanoin, että "kyllä nämä on melkein 10 kertaa korkeammalla". No onks noi avaruutta vai vielä ilmakehää, sain koukkuna takaisin. Jotain epämääräistä mongersin siihen, rajoilla ollaan tms...

Valaisevista yöpilvistä lisää ja tarkempaa infoa esim. wikipediasta.

Ursan sivuilta löytyy jopa yöpilvien havainto-opas, joka sisältää osion missä jopa opastetaan yöpilvien kuvaamiseen.

Cartinan sivuilta valaisevat yöpilvet tästä.

ps. Että jos auringonpimennyksen ajan olin tiukasti sisätiloissa kuvaamassa hääpotrettia, niin sain sitäedellis-yönä kompensoitua asian vähän toisenlaisella taivaan ilmiöllä.

lauantai 2. elokuuta 2008

Vauhdikkaita kuvattavia


Viime aikoina on tullut enimmäkseen kuvailtua staattisia ja rauhallisia kohteita. Tänään olikin mukavaa vaihtelua tiedossa kun suuntasin Nokian Tottijärvelle koirien maastojuoksukilpailuihin. Lajista en paljoa tiennyt etukäteen, mutta olin joskus nähnyt televisiosta pätkän, ja kun kuulin, että lähistöllä on kilpailu niin päätin lähteä katsomaan tarkemmin. Kisoissa oli osallistujia pienistä italianvinttikoirista aina hulmuavaturkkisiin afgaaninvinttikoiriin.

Useita satoja metrejä pitkä rata kulki kumpuilevalla, lyhyttä heinää kasvavalla pellolla. Jahdattava viehe eli ”jänis” oli kyhätty muovisuikaleista ja sitä vauhditti moottorisahasta rakennettu vetolaitteisto. Radan mutkakohdissa oli rissat, jotka ohjasivat vetonarua ja käänsivät saaliin välillä tiukkoihinkin kurveihin. Osa jäniksen huoltojoukoista oli aivan asianmukaisesti varustautunut pupun korvilla. Aina juoksun jälkeen jänis palautettiin mönkijäkyydillä lähtöpisteeseen uutta pakomatkaa varten. Tarkkana sai jänön ajaja olla, etteivät koirat päässeet yllättämään ja nappaamaan vauhdissa olevaa saalista.




















Koirat juoksivat radalla pareittain tai yksistään. Mielenkiintoista juoksusta teki sen yllätyksellisyys, käsittääkseni jänön liikkeiden ennakointi ja reitin oikaiseminen on sallittua ja jopa suotavaa. Tuomarit arvostelivat juoksun ja antoivat siitä pisteitä, aikaa ei juoksussa mitattu. Omistajat saivat pidellä lähtöviivalle asettuneita koiria tosissaan kiinni, kun ne paloivat innosta päästä saaliin perään. Lähtö olikin juoksun helpoiten ennakoitavissa oleva asia. Sen jälkeen saattoi tapahtua mitä vain. Lyhyin näkemäni juoksu oli vain noin 10 metriä, sen jälkeen molemmat juoksuvuorossa olevat koirat seisahtuivat kuin yhdestä päätöksestä, antoivat jänön mennä ja palasivat omistajiensa seuraan. Eihän sitä aina jaksa kuumassa auringon paisteessa juosta! Itseltäni löytyy jo hieman hitaammin liikkuva 10v. kultainen noutaja, joka olisi todennäköisesti päätynyt hyvin samanlaiseen ratkaisuun.

Välillä koirat näyttivät saalistavan yhteistyössä kuin susilauma, toinen ajoi suoraan ja toinen yritti yllättää saaliin sivustapäin. Pienemmillä koirilla oli ilmeisesti ongelmia nähdä saalista, sillä useasti ne lähtivät juoksemaan aivan väärään suuntaan ja saattoivat päätyä patsastelemaan keskelle katsojajoukkoa aiheuttaen huvitusta. Maalissa syntyi toisinaan hieman rähinää saaliinjaosta, mutta onneksi kuonokopat suojelivat pahemmilta yhteenotoilta.












Aika haasteellista oli kuvata nopeasti kiitäviä koiria jotka tekivät äkkinäisiä suunnanmuutoksia. Onneksi lähtöjä oli paljon joten vauhdikkaita tilanteita löytyi riittämiin. Koirat ovat ilmeikkäitä ja mielenkiintoisia kuvauskohteita. Vaikuttaa lajilta josta koirat nauttivat suunnattomasti, ja aika mukava oli kauniina kesäpäivänä katsella kilpailua ja valokuvata.