tiistai 26. elokuuta 2008

Suolammen vanki

Raagh, raaghk, huudat tuskaasi maailmalle,
yksin on sinut jätetty ilman turvaa.
Neuvottomana kierrät ympyrää mustassa lammessa,
epätoivoista on elämäsi.

Tyhjä on vatsasi, kuinka nälkä voikin niin kovaa huutaa?
Ennen oli toisin,
toivot
kunpa aikaisempaan palata voisit.
Miksi, kysyt. Miksi tähän on tultu?
Et tiedä, kun et tiedä vielä muusta

Usko vaan ja kutsu kuule
siipiisi luota ja taitosi totea.
Hetken päässä, ihan kohta
on tuskasi poissa ja riemu läsnä.


Kasvaminen isoksi on yleensä kovaa ja vaatii huimia tekoja, myös kosolti rohkeutta. Aina ei tiedä, onko lintu vai kala. Mutta kun sopivasti kannustetaan, rohkaistaan sekä opastetaan, niin päästään usein lopputulokseen josta palkitaan.

Seurailin tänään erästä kasvutapahtumaa suolammen rannalla kun kaakkurinpoikanen pyristeli irti lammen kahleista. Sen tavoitteena oli nousta korkeuksiin, jossa emolintu sinnikkäästi kutsui poikastaan kaarrellen ja kaakatellen.
Saapuessani aamusella lammen rantaan emokaakkuri uiskenteli rauhallisesti keskellä lampea. Poikanen oli toista maata, se kyhnäsi emon vieressä ja kerjäsi oletettavasti ruokaa. Pian emokin alkoi liikehtiä levottomasti ja suuntasi kohti lammen reunaa, poikanen seurasi tiiviisti perässä. Arvelin, että pian seuraisi lentoharjoitus. Lähtöpaikka oli pienen niemennokan takana, enkä nähnyt sinne. Mutta kun vesi alkoi roiskua, niin pian emolintu kiihdytti näkyviin ja poikanen sinnitteli kintereillä. Hetken jo näytti, että molemmat nousevat korkeuksiin, mutta poikanen laskeutuikin lammen toiseen päähän muutaman kymmenen metrin lennon jälkeen. Valitus oli hirmuinen, kun rohkeus ei riittänytkään ja edessä oleva metsän reuna lähestyi liian nopeasti. Emokaakkuri lensi ympyrää ja huuteli poikastaan uuteen yritykseen. Syksy lähestyy eikä vaihtoehtoa ole. Lentämään on opittava. Poikanen ui kiivaasti lammen poikki takaisin nousukiidon lähtöpaikkaan. Pian kuului taas räpylöiden läiskettä ja vesi pärskyi. Uusi yritys oli toisinto ensimmäisestä. Vielä kolmannen kerran poikanen yritti, päätyen kuitenkin samanlaiseen lopputulokseen. Emolintu katosi lammen yltä ja poikanen uiskenteli lammen keskelle ja lopetti valituksensa.

Jo pari päivää aiemmin touhu oli ollut samanlaista, mutta silloin poikanen oli tehnyt vain muutaman metrin pituisia lähtökiihdytyksiä. Nyt se siis osasi jo lentää, nähdäkseni vain rohkeus puuttui. Samanlaisia tilanteitahan löytyy ihmiselämästäkin – osaat jos uskallat!

Kyseinen suolampi on melko pieni, eikä siinä varmaan kovin montaa kalaa enää syötäväksi kaakkurinpojalle löydy. Jotakin se kyllä ajoi innokkaasti takaa eräänä päivänä. Myös ohikiitäviä hyönteisiä se yritti epätoivoisesti napata.
Välillä emon kaakatus kuului vaimeasti jostakin kaukaa ja poikanen alkoi pälyillä toiveikkaasti taivaalle. Mutta pian ääni taas vaimeni, ja poikanen keskittyi sukelteluun.
Kello tikitti ja minun piti lähteä. Suolammen vanki jäi vielä jo kovin löyhiin kahleisiinsa. Toisen elementin, veden, se oli jo valloittanut. Varmaan haastavaa oli ollut ensi sukelluskin pimeään suolampeen. Luulenpa, että kun seuraavan kerran astelen suolammen rantaan, niin nuori kaakkuri on voittanut pelkonsa ja lentänyt tulevaisuuteensa. Pian saa syksy tulla ja jää voi kahlita lammenpinnan odottamaan taas keväällä saapuvia kaakkureita.

2 kommenttia:

Kristina Nyholm kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Kristina Nyholm kirjoitti...

Hieno runo!