Pimeän sävyjä

Näin vuoden pimeimpään aikaan syysmasennus uhkaa valokuvaajan mieltä. Vettä sataa, ja varjot kaartuvat mustilla kujilla kulkijan niskaan. Valoa ei ole missään riittävästi kirkkaiden ja raikkaiden kuvien saamiseksi. Lisätään vielä hyytävä talventuoksuinen tuuli, niin kameran hipelöiminen sormet kohmeessa ei paljoa houkuttele! Vai ehkä sittenkin?
Nythän on paras aika etsiä kuviin tummia sävyjä. Pimeyttä ei näin marraskuun kynnyksellä tarvitse odotella kovin myöhään iltapäivään. Eli tukeva jalusta kainaloon ja kaupungille kävelemään.
Monet rakennukset ovat nykyään hienosti valaistuja. Ennestään tutusta ja paljonkin kuvatusta kohteesta voi tulla ihan uusia piirteitä esille hämärässä. Puistot ja katulyhdyt luovat jännittävän tunnelman, jonka tallentamisessa riittää haastetta. Sataman mustassa vedessä jäitä odottelevat valkoiset veneet luovat mielenkiintoisia jyrkkiä kontrasteja. Autojen valot piirtyvät helminauhana käytettäessä pitkiä valotusaikoja. Kun alkaa miettiä, niin kuvattavaa on todella paljon, taitaa vaan syksy ja pimeys loppua kesken!

Monesti pimeällä otetuissa kuvissa, joissa on paljon valonlähteitä, histogrammi kertoo totuuden: kuvia pitää säätä melko rajusti sävyjen löytymiseksi. Todellisuutta vastaavan valkotasapainon löytäminen muistin varassa, on mielestäni paljon vaikeampaa kuin päivänvalossa otetuissa kuvissa. Toisaalta paljonkin pielessä oleva valkotasapaino, saattaa toimia hienosti yökuvissa. Tummat kuvat kertovat myös paljon näytön säädöistä, että löytyykö niitä sävyjä vai näkyykö pelkkää mustaa?Itselläni yksi asia unohtuu lähes aina, kun kiinnitän kameran jalustaan. Unohdan nimittäin napsauttaa objektiivista kuvanvakaajan pois päältä. Sen kaiketi pitäisi tunnistaa olevansa jalustassa, mutta eipä tunnu toimivan kovinkaan hyvin. Yleensä parin kuvan jälkeen asia muistuu mieleen, mutta onpa käynyt niinkin, että kotona paljastuu kymmeniä ”tärähtäneitä” kuvia.

Puolukka ja sianpuolukka

Olen tiennyt lapsesta saakka, että puolukka ja sianpuolukka ovat kaksi eri lajia ja että puolukan marjoja kannattaa poimia mutta sianpuolukan ei.

Olen mieltänyt sianpuolukan jollain tavalla sekundapuolukaksi. Sehän ei ole mehukas vaan kiinteä ja jotenkin mauton. Puolukan ja sianpuolukan ero on suunnilleen samanlainen kuin mustikan ja juolukan tai riekonmarjan ja variksenmarjan. Se, joka on maistanut niitä kaikkia, ymmärtää vertauksen.

Kesä 2008 ei ollut hyvä marjakesä Itä-Lapissa. Hillat, mustikat ja puolukat kehittyivät kyllä oikean näköisiksi, mutta ne jäivät vaille auringon antamaa makeutta. Minulla ainakaan ei ollut hoppua päästä marjametsään.

Metsässä kulkeminen on mukavaa ilman erityistä syytäkin. Saahan siellä raitista ilmaa, ja stressi katoaa jonnekin kuin itsestään. Silmät mittailevat maisemia ja poimivat yksityiskohtia. Korvat herkistyvät elollisen ja elottoman luonnon äänille. Mieleen nousee myönteisiä kuvia kaukaisesta lapsuudesta.

Kas, tuossahan on maan rajassa erikoisen näköinen kasvi. Se muistuttaa puolukkaa, mutta sen marjat eivät ole puolukoita. Mikä kumma se mahtaa olla? Kuinka olen voinut unohtaa? No, otetaan kuva ja katsotaan kotona kasvikirjasta.

Opus määrittelee kasvin sianpuolukaksi. Äh, pitäisi harrastaa nykyistä enemmän marjastusta.

LUONTO JA LUONTOKUVA, pohdintaa luontokuvan olemuksesta

Vuoden suurin ja lienee myös merkittävin valokuvatapahtuma on takanapäin, kerrotaan, että jopa pohjoismaiden suurin luontokuvatapahtuma ja samalla maailman merkittävin kansallinen luontokuvakilpailu, tapahtuma, jossa valitaan Vuoden Luontokuva.
Miksi se on niin merkityksellinen yllä olevan otsikon suhteen? Koska se luo kuvaa ja suuntaa luonnon olemukseen ja luontokuvaan yleensäkin sekä käsitteitä luonnosta ja luontokuvasta.

Tapahtumalla on huomattava vaikutus suomalaiseen luontokuvaukseen, eikä sen näkyvyyttä voi väheksyä julkisuuden piirissä, sen osoittaa jo laajalle virinnyt keskustelu tapahtuman tiimoilta. Arvostusta lisää myös arvovaltaisen tahon osallistuminen ja kiinnostus tapahtumaan.

Voittajat ovat selvinneet ja Vuoden Luontokuva on valittu. Tosin herää kysymys, onko se luontokuva vai jokin muu? Valittu kuva ei ilman selityksiä olisi ollut toimiva luontokuva, koska se, ainakin minusta, viittaa selkeästi yhteen suomalaisista vuodenajoista ja on kaikkinensa sijoitettu rakennettuun ympäristöön. Itse pidän kuvaa ehkä jonkinlaisena ympäristökuvana, jota voidaan pitää, kun oikein ajatusta venytetään, jonkinasteisena kannanottona ilmastonmuutokseen. Tosin kuva ei sitäkään kerro, jos kuvan tarkoitusta ei olisi kerrottu.
Miten tuomaristo on saanut siitä luontokuvan, en tiedä, ehkä heillä on erilaiset käsitykset luonnosta ja kielen ymmärtämisestä, kuin minulla.

Niin tai näin, aiemmin peräsin vähän saman tapaisen otsikon alla tässä samaisessa blogissa luontokuvan käsitteitä, millaisia muilla on. Nyt niitä tulikin roppakaupalla puolesta ja vastaan, jos niin voi sanoa, tosin aivan toiselta taholta, kuin tämän blogin kautta.
Lukemalla moninaisia blogeja ja lehtien keskustelupalstoja, olen saanut erinomaisen käsityksen luontokuvasta ja sen olemuksesta. Ja voin todeta, ei tarvitse vielä ripustaa kameraa naulaan.

Suomen suurin alan yhdistys otti kantaa Vuoden Luontokuvalla, mikä on luontokuva. Tämän perusteella luontokuva voi oikeastaan olla ihan mitä vaan, jos se edes ”haiskahtaakin” vähän luonnolle eli ko kuva voisi olla vaikkapa luonnonkukka maljakossa lipaston päällä. Onhan siinä jo monta elementtiä luonnosta, se kukka, vesi maljakossa, lasi, joka on tehty hiekasta, lipasto, joka on tehty puusta jne.
Mutta, mutta. .. kun tuo esittämäni luonnonkukkakuva ei kuitenkaan ole luontokuva, ei ainakaan minusta.
Mikä on kuvan sanoma, se pitäisi selvitä kuvaa katsomalla, ainakin pääpiirteittäin, ilman selityksiä. Kaikkien luontokuvaajien onneksi, suurin osa ihmisistä näyttää ymmärtävän mikä on ja millainen luontokuvan tulisi olla, myös sanan merkityksessä.
Keskustelua seuranneena, se voi olla jopa taidekuvasuuntainenkin, kunhan se on luonnosta lähtöisin.

Joskus se vaan harmittaa niin...

Kuvaustilanteissa tulee liiankin usein eteen kohteita, joissa ärräpäät lentelee ja höyry nousee korvista. Varsinkin hienojen vanhojen rakennusten ympäristöissä on joskus mitä eriskummallisimpia virityksiä. Usein siirtelen niitä pois tieltä ja palautan tietenkin kuvauksen jälkeen paikoileen, manipulointiako? Hehheh.
Tämä esimerkki ei ole edes sieltä pahimmasta päästä, vaan kyllä tuo sähkökaappi tuossa nurkalla pikkusen ärsytti, . Sitähän ei missään tapauksessa voi maalata, vai voiko? No, lumikolasta en puhu mitään.

Kerroppa omista kokemuksistasi, olis mukava lukea ja nähdä

Luonto jyrää

Kymmeniä vuosia sitten, nuori puu sai seuralaisekseen eriskummallisen toverin. Musta rinkula, syystä tai toisesta, pujahti sen kaulalle. Puu ei ollut tyytyväinen tilanteeseen. Sitä ahdisti sen ympärillä lojuva seuralainen. Ahnaasti puu imi maasta ravinteita ja paistatteli auringon lämmössä. Se oli päättänyt kerätä voimia näyttääkseen, kuka täällä määrää. Vuosien saatossa sen kuori tavoitti renkaan sisäkehän. Puu innostui entisestään ja alkoi voimiensa tunnossa kiristää rengasta, aina vain tiukemmalle ja tiukemmalle itseään vasten. Puristava rengas teki kovin kipeää, mutta viimein vanha autonrengas luovutti ja puu pääsi kahleestaan. Turhaan oli rengas pinnistellyt ja yrittänyt estää puuta kasvamasta. Nyt se surkimus lojui katkenneena puun juurella. Puu oli onnellinen. Se sai nyt kasvaa vapaasti. Sen naapurissa oli kuitenkin paljon muita puita, joilla oli samanlainen kohtalo. Niiltä menisi vielä vuosia, ennen kuin ne kasvaisivat riittävän vahvoiksi katkaistakseen omat kahleensa.

Vakavasti puhuen, tuo puu sijaitsee Nokialla aivan asutusalueen kupeessa. Paikalla oli 70-luvulla valtava jäterengaskasa. Nykyään rengaskasa on poissa, ja pusikot ovat vallanneet alueen. Mutta ei tarvitse edes tarkkaan katsoa niin huomaa, että renkaita ja muuta rojua on maastossa vielä suuret määrät. Voi vain kuvitella, mitä maan alta löytyisi, jos vähän kaivaisi. Lisäksi on vielä tuoreemmat, viime vuosina ilmaantuneet jätteet. Ehkäpä alueen todellinen luonne selviää vasta, kun joku haluaa rakentaa paikalle asuintaloja.
En tiedä, onko tuo autonrengas oikeasti katkennut puun toimesta, mutta ainakin toivon näin olevan.

Kilpisjärven tarina

Vanhan tarinan mukaan näillä main asui ennen jättiläisiä.



Kilpisjärven tuntureita

Jörö Saana ihastui kauniiseen Malla-neitoon



Pikku-Malla tunturi

Komeat häät olivat menossa, ja vihkijänä toimi teräväpäinen tietäjä Paras,



Paras tunturi


kun laiminlyöty kilpakosija Pältsa hälytti häijyt pohjanakat paikalle. Kesken vihkitoimituksen alkoi hyinen pohjoistuuli ja suunnattomat jäämassat täyttivät tienoon. Viime tingassa Saana kiidätti morsionsa Malla-äidin syliin, vaan siihenpä jäätyivät kaikin. Ja surevan neidon kyynelistä syntyi Kilpisjärvi.




Pältsa tunturi


Vuosituhansia myöhemmin jäämassat sulivat ja jättiläiset paljastuivat - Saana entistäkin jörömpänä, pyöreäpiirteinen Malla äitinsä ryntäillä.


Saana tunturi

Kyyneleet virtaavat vieläkin Kitsi-putouksena.


Kitsijoen putous

Muistot Saanan ja Mallan häistä näkyvät yhä syksyisenä ruskan väriloistona: karkusalle kaapaisseen lapinväen kirkkovaatteet nimittäin repeilivät tuiverruksessa rinteille ja laaksoihin. Nuorimmat jättiläisistä vaipuivat ikimäntyjen luurankoina järvien pohjaan ja näkyvät siellä tuhansista ikävuosistaan huolimatta edelleen.



Lisää Saanakuvia löytyy täältä ja Kilpisjärvellä kuvattuja kuvia täältä.

Osa kuvista myös nettisivuillani http://jussila.kuvat.fi

Joutsenten kesä, osa 2

…25.5. saavuin järvelle ja innostukseni oli melkoinen, kun havaitsin pesässä pieniä palleroita! Yritin laskea poikasten määrää, mutta se oli mahdotonta. Ne kun kurkkivat yksi tai kaksi kerrallaan emonsa suojista. Isäjoutsen oli muuttunut ärhäkkäämmäksi, se hätisti pikaisesti kaikki liian lähelle tulleet naapurit. Aurinko lämmitti ja kuhina pesässä lisääntyi. Poikaset tutustuivat ympäristöönsä ja kiipeilivät toistensa päällä. Jonkun aikaa tilannetta seurailtuani, emojoutsen nousi pystyyn ja laskeutui pesästä veteen. Laskin pesästä emonsa perään kurkottavia päitä kameran etsimen läpi. Niitä oli viisi. Vai oliko?
Mitä ihmettä, nyt niitä oli vain neljä.
Missä oli yksi?
Katsoin juuri ottamiani kuvia, ja kyllä niitä oli äsken vielä viisi. Oliko yksi pudonnut pesästä?
Voi surkeuksien surkeus!
Vanhemmat olivat aivan pesän lähellä, ja aprikoin, että auttaisivatko ne pudonnutta poikasta. Pian emo palasi pesälle. Se noteerasi pudonneen poikasen, mutta ei auttanut sitä vaan nousi takaisin pesään. Lähistöllä majaileva kalalokki huomasi pudonneen poikasen ja alkoi kaarrella odottaen tilaisuutta napatakseen sen.
Huomasin liikettä pesän juurella, ja siellähän se pudonnut untuvikko pinnisteli ylös kohti pesää! Hitaasti mutta varmasti se eteni ja pääsi viimein turvaan.
Olipas siinä jännitystä ja tapahtumia yhdelle päivälle!

Seuraavan kerran näin poikaset pari viikkoa myöhemmin, kun ne uiskentelivat emonsa suojissa. Siitä kului taas 10 päivää seuraavaan kohtaamiseen. Poikaset olivat kasvaneet, mutta yksi puuttui joukosta, niitä oli enää neljä. Mitä lie tapahtunut?
Lomamatkan takia en päässyt katsomaan joutsenperhettä vähään aikaan, ja olikin jo heinäkuun loppu nähdessäni ne jälleen. Tällä kertaa enää kolme poikasta oli muonavahvuudessa. Poikaset näyttivät jo aivan joutsenilta, koko vain oli pienempi ja väri harmaa. Ahnaasti ne nyppivät vesikasveja yrittäen kasvaa mahdollisimman nopeasti.
Syyskuun alkupäivinä seurasin poikasten touhuja. Kaksi niistä uiskenteli emon lähettyvillä, mutta yksi oli noussut suolle, ja isälintu piti sitä silmällä. Emojoutsen kahden poikasen kanssa lipui kauemmas, ja isälintu yritti komentaa tätä yhtä poikasta jo lähtemään. Ilman suurempaa kiirettä poikanen palasi veteen. Olisikohan poikasen omapäisyydellä ollut tekemistä sen kanssa, että viikkoa myöhemmin poikasia oli vain kaksi jäljellä. En tosin tunnistanut poikasia, että oliko kadonnut juuri tämä tietty yksilö, mutta luulen näin olleen. Joutsenet nousivat toisinaan maalle etsimään ruokaa, ja muutaman kerran olin niitä tosi lähellä. Poikaset tuntuivat olevan rohkeampia kuin aikuiset, ja ne tulivat usein suokaistaleita pitkin aivan metsän reunaan. Kiven tai puun takaa saattoi tällöin saada jokusen kuvan, mutta useimmiten täytyi vain olla paikoilleen jähmettyneenä, jottei paljastuisi.
Tiesin joutsenten oppivan melko myöhään lentämään, mutta ajankohdasta en ollut varma. Syyskuun lopulla näin ensimmäisen kerran poikasten levittelevän ja voimistavan siipiään. Siitä ei kulunutkaan montaa päivää, kunnes 28.9. kärsivällisyyteni palkittiin, ja näin ensimmäiset lentoharjoitukset. Lähtörutiinit olivat tutut: koko perhe töräytteli pieniä merkkiääniä ja liikehti hieman levottomasti. Sopivan paikan löydyttyä vesi roiskui, kun neljä isoa lintua kiihdytti täyteen vauhtiin. Oli siinä taas itsellä tekemistä, kun pitkään odottamani hetki toteutui, ja yritin samalla ihailla näkymää sekä kuvata.
Harvoin tulee kameran puskurimuisti täyteen kuvatessa, joten hetken sekin aiheutti hämminkiä, että mitäs nyt tapahtui kun ei enää suljin räpsy?
Lento oli ihan mallikelpoinen, järvenpituinen, ja laskukin onnistui, joten eiköhän se siitä!
Jännityksellä jään odottamaan kevättä. Saapuuko joutsenpariskunta turvallisesti kotijärvelleen? Ovatko vanhat poikaset mukana matkassa, kuten edelliset olivat viime keväänä? Syksyn pimeydessä keväinen auringonvalo tuntuu vielä kaukaiselta haaveelta, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin kyllä se sieltä taas tulee!


Tutustu Cartinan joutsenkuviin!

Joutsenten kesä, osa 1

Aika suuri osa luontokuvistani on lintukuvia. Linnut ovat siitä hyviä kuvattavia, että niitä yleensä löytyy vähän joka puolelta ja kaikkina vuodenaikoina. Loistavia lintukuvia maailmasta löytyy paljon, joten haastetta uusien näkökulmien löytämisessä riittää. En silti ole mikään varsinainen lintuharrastaja, vaikka niitä kuvailenkin. Tunnen aika huonosti linnut ulkonäöltä ja vielä huonommin äänen perusteella, jotakin on sentään jäänyt lintukirjoista mieleenkin. Tänä kesänä oli työn alla kuvausprojekti, joka sai kipinänsä viime syksynä ja todennäköisesti loppuu vasta ensi keväänä.
Noin vuosi sitten sain muutaman, omasta mielestäni onnistuneen, lentokuvan joutsenpariskunnasta, joka asustaa tutulla järvellä. Siitä innostuneena päätin yrittää seurata joutsenten touhuja tänä kesänä. Huhtikuussa ne sitten saapuivatkin kotijärvelleen kahden viimevuotisen poikasensa kanssa. Melkoista mekastusta oli niiden kuhertelu ja reviirin puolustaminen, kun muita joutsenia lensi järven ylitse. Pian ohueksi kuroutunut jääpeite suli pois ja pariskunta aloitti pesän kunnostuksen. Vanhat poikaset seurailivat vanhempien touhuja ja katosivat sitten jossakin vaiheessa järveltä kohti omia seikkailujaan.

Joutsenten pesä sijaitsee pienessä saarekkeessa suokaistaleen ympäröimänä, joten se on satunnaisilta ohikulkijoilta suojassa. Oma tarkkailupaikkani oli pienen kuusikon keskellä toisella rannalla, ja sinne pääsi hyvin kulkemaan häiritsemättä joutsenia. Huhtikuun lopulla naarasjoutsen aloitti tiiviin hautomisen. Koiras uiskenteli ympäri järveä ja kulutti aikaansa lähinnä syöden. Muutaman kerran satuin näkemään kun vieras joutsen lensi lähistöllä ja aiheutti hälytyksen: joutsenpariskunta ryntäsi keskelle järveä aloittaen äänekkään tanssinsa. Kun tilanne rauhoittui, emolintu palasi pikaisesti pesälle. Silloin tällöin se jätti pesän hetkeksi ja kävi ruokailemassa lähistöllä. Saattoipa se joskus tehdä pienen lentomatkankin, hautominen on puuduttavaa ja kärsivällisyyttä vaativaa hommaa. Kun emolintu oli poissa, koiras pysytteli tiiviisti pesän vierellä vartiossa.

Merkitsin poikasten arvioidun kuoriutumisen almanakkaan, ja kävin aina välillä katsomassa, miten hautominen sujuu. Eräänä aamuna saapuessani järvelle kuulin joutsenten mekastusta. Kiiruhdin tarkkailupaikalleni huomatakseni, ettei kumpaakaan joutsenta näkynyt missään. Järvi on melko repaleinen ja lisäksi aamusumu esti näkyvyyden, mutta joutsenten ääni kuului kaukaa järven toisesta päästä. Hetken päästä molemmat joutsenet lensivät paikalle ja laskeutuivat kauniisti pesälle. Pariskunta suoritti tavanomaisen laskeutumisen jälkeisen toitottelun, jonka jälkeen emo jatkoi hautomista ja koiras uiskenteli pois. Hämmästelin, että miten ne olivat jättäneet pesän vartioimatta? Aamu jatkui rauhallisissa hautomisen merkeissä ja jäin jännityksellä odottamaan poikasten kuoriutumista. Tiesin, että perhe jättää pesän pian poikasten kuoriutumisen jälkeen. Toivoin vain näkeväni poikaset ennen tätä…


Tutustu Cartinan joutsenkuviin!