keskiviikko 2. heinäkuuta 2008

Harmaata vai...

Niin synkkä, niin synkkä,
on mieleni nyt.
Kaik' tuntuu niin epätoivoiselt' ja rankalt'
Niin kurjaa on nyt.

Jos aurinko paistais' se toivon tois,
mut harmaa on taivas,
ilo tyrehtynyt:
- on kurjaa.

Miten saisin ylös,
surkeen mieleni nyt,
jot' kaiken kauneuden ja ilon näkisin taas,
joka ympäröi minut tässä ja nyt...

Aurinko pilkisti, se toivon toi!
Miks' murheis' niin synkis' täss synkistelen?
Vaik' tiedän et aurinko paistaa kuitenkin,
vain takana harmaiden pilvien!




6 kommenttia:

Vesa Kalervo Ekholm kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Vesa Kalervo Ekholm kirjoitti...

En ole hirmusti runonmittaan perehtynyt, mutta kauniiltahan tuo kuulostaa sisällä äänettä lausuttuna...

Näin valokuvaajan silmin katsottuna...kyllä se itku joskus meinaa silti pukata kun taivas on harmaa ! Siitäkin huolimatta, että se aurinko pilvien takana kohtalaisen takuuvarmasti on :D

Ongelma on siinä, että se valo ei suodatu pilvien läpi, sulkimen kautta kennolle :D

Hmmm...Voisikohan tuo kenno kuvastaa sydäntä, suljin silmää ja pilvi...elämän mukanaan tuomia vastoinkäymisiä !

Kristina Nyholm kirjoitti...

En minäkään noista runomitoista niin tiedä. Kunhan kirjoittelen mitä sielunisyövereistä tupsahtaa. Eipä tuo ääneen lausuttuna samalta kuullosta...Oikeassa olet.

Runo tuli ekaks ja kuva vasta sitten. Joten lienee tuo mielleyhtymä aika paikkansa pitävä.

Vesa Kalervo Ekholm kirjoitti...

En toki tarkoittanut, etteikö runosi kuulostaisi varmasti hyvältä ääneen lausuttuna !

Jotain runollista kait hain tuolla alkukommentillani. Yritin ehkä vähän kömpelösti viitata tuolla äänettä lausumisella siihen kun lukee jotain tekstiä ja ainakin itse koen puhuvani sen luetun...mutta äänettä :)

Kristina Nyholm kirjoitti...

Hmmm...:)Selkis!

Jossu kirjoitti...

Kaunis runo,joskus on hyvä vähän synkistellä :)