keskiviikko 16. heinäkuuta 2008

Muistoja keväältä

Joskus kuvausretkillä kokee erityisen sykähdyttäviä hetkiä kun odottamatta luontokappaleet tulevat kovin lähelle. Tilanteet tulevat yllättäen ja ovat nopeasti ohi. Itselle on monesti käynyt niin, että juuri kun on lähdössä kotia kohden niin silloin tapahtuu mieleenpainuvimmat kokemukset. Usein jälkeenpäin ”harmittelee”, ettei itsellä kameran käsittely tule aivan selkärangasta.
Monet asiat selviävät vasta myöhemmin kuvia tutkiessa. Huomaa häiritsevän risun kuvassa tai että hieman erilaisella sommittelulla kuva olisi paljon mukavampi katsella. Mikä on se viimeinen sentti jonka pusikosta uskaltaa kurottaa ilman että tulee häirinneeksi ja hätyyttäneeksi kuvauskohdetta?
Lisäksi on kameran säätäminen, syväterävyyttä on liikaa tai liian vähän ja tarkennuskin voisi olla osunut hieman eri kohtaan. Vanhan sanalaskun mukaanhan kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, eli onhan niitä säädettäviä asioita valokuvassa melkoisesti. No monesti mieleen tallentunut kuva tapahtumasta lämmittää yhtä paljon kuin kovalevyltäkin löytyvä. Niin tai näin, tässä on pari kokemusta keväältä kuvien kera.
Huhtikuun lopulla, aamuyöstä olin taas hiipinyt tutulle järvelle katselemaan kevään etenemistä. Pari tuntia oli vierähtänyt istuessani pienessä kuusikossa, josta aukeni esteetön näkymä lyhyen suokaistaleen yli järvelle. Vilske oli ollut aikamoista ja jatkuvasti jotakin tapahtui. Laulujoutsenpariskunta kuherteli vanhan pesänsä lähettyvillä, tukkasotkat, tavit ja telkät uivat välillä melko läheltä ja aprikoin, että mahtoivatko huomata minua ollenkaan? Aamun kylmyys kuitenkin teki tehtävänsä, ja paikoillaan istumisesta jäykistyneet jalat houkuttelivat lähtemään liikkeelle. Pakkasin termospullon ja muut tarpeet reppuun ja olin juuri nousemassa kun huomasin kuikkapariskunnan uineen aivan lähelleni suokaistaleen reunaan. Ne ääntelivät oudonkuuloisesti ja jähmetyin paikalleni odottamaan, mitä tapahtuisi? Linnut nousivat vedestä mättäälle ja alkoivat paritella edessäni. Nopeasti homma oli ohitse ja pariskunta palasi veteen. Koiras vielä levitteli siipiään ja hitaasti uiden ne jatkoivat matkaansa.

Myöhemmin keväällä, aamuisen kuvausretken jälkeen ajellessani kotia kohden päätin vielä pysähtyä samaisen järven rantaan katsastamaan, näkyisikö mitään mielenkiintoista. Kävelin pitkin metsätietä kohti rantaa kun kuulin joutsenen varovaisen äänen ja tajusin, että olin paljastunut. Nouseva aurinko ei ollut vielä ehtinyt pirstoa sinä aamuna leijunutta melkoista sumuvaippaa, ja vasta rantaan saavuttuani näinkin tutun joutsenperheen. Joutsenemo ui viiden poikasensa kanssa rauhallisesti kohti läheistä saarta. Poikaset olivat alle kaksi viikkoa vanhoja. Aikani katselin kaunista näkymää, ja kun linnut olivat kadonneet saaren taakse, lähdin kävelemään autolle.

Muutaman askeleen ehdin jo ottaa kunnes kuulin lentävän laulujoutsenen tööttäilyä. Arvelin, että olisiko äskeisen perheen isälintu palailemassa aamulennolta? Kiiruhdin nopeasti takaisin rantaan ja kohdistin kamerani sopivaksi arvelemaani suuntaan.

Pian sumun keskeltä yksinäinen joutsen laskeutuikin järvelle. Hitaasti se alkoi uimaan suoraan minua kohden. Se oli joutsenperheen isä. Lintu käänteli kaulaansa ja katseli, mihin sen puoliso ja poikaset olivat menneet? Olin rannassa kyykyssä vailla minkäänlaista näkösuojaa, ja joutsen tuli hiljalleen kohti. Se oli viimein niin lähellä ettei sopinut kamerani etsimen ruutuun. Pidin pääni kameran takana ”piilossa” ja ihmettelin, eikö lintu todellakaan huomannut minua? Jännitin painaa kameran laukaisinta, sillä arvelin sulkimen räsähdyksen paljastavan minut. Joutsen uiskenteli jonkin aikaa rannan lähettyvillä ja etsiskeli perhettään. Välillä se käänsi minulle pitkäksi aikaa selkänsä, joten arvelen, ettei se tajunnut ihmisen olevan niin lähellä. Viimein lintu lähti uimaan poispäin ja kun se lopulta katosi sumuun, uskalsin nousta ja lähteä viimein kotiin.

2 kommenttia:

Vesa Kalervo Ekholm kirjoitti...

Mukavasti soljuvaa tekstiä ja kiinnostavaa luettavaa sikäli, että omakohtaisesti vastaavanlaisia tilanteita koettuani...saatoin "tuntea" tapahtumat tarinan takaa, lukemisen ohella.

Tarina ei jäänyt etäiseksi, vaan tuli tykö...

Jännittävän huomion tein siinä, että monasti on käynyt myös itsellenikin, että parhaat kuvat tulevat viimeisenä...juuri kun on lähdössä !

Henrik Kettunen kirjoitti...

Se on just niin, että jos menee kiireellä luontoa kuvaamaan lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa, niin etenkin jos on kiire, niin koko ajan on lähtiessä sellainen tunne, että just seuraavan 5 lisäminuutin aika tapahtuu vaikka mitä - kun oikeasti muiden kiireiden takia tarttis jo pakata laukkuja.

Hyvää kuvaa syntyy vain jos saa samoilla kameran kanssa ilman minkäänlaista hötkyilyä. Silloin todennäköisesti kokee, näkee ja on mahdollista tallentaa harvinaisia asioita. Siinä suhteessa kirjoitus on hyvä kertomus luontokuvaamisen luonteesta, tai ehkä keskivertotilanne positiivisempi. Normaalistihan luontokuvaamisessa pätee murphyn laki, eli jos jokin voi mennä pieleen, rikki tms, niin se tapahtuu just pahimmalla hetkellä.

Jotkut sanoo myös että luontokuvaamisen suhteen ei kannattaisi kauhean paljon suunnitella. Silloin jos suunnittelee jotain, niin sitä ei saa kuvaan. Mutta jos ei suunnittele mitää erityistä, samoileen muuten vaan, niin eteen saattaa ilmaantua milloin mitäkin erikoista. Mene ja tiedä.

Ainakin omalta osaltani on sellainen tunne, että uusista paikoista tai sellaisista missä en kovin paljon ole liikkunut, ovat antaneet parhaimmat positiiviset yllätykset.

Hyvä valo ja vuodenaika toki merkitsee myös hyvin paljon. Kevät on vuodenaikana loistava. Kesällä taas aamuyö, tai päivällä sateen jälkeen. Luontokuvaamisen hyvät "ottiajat" on vähän niin kuin kalastaessa, eli silloin kun säätila muuttuu ja on normaalista poikkeava.