Jos arvostusta mitataan ammattilaisen palkan muodossa, niin valokuvaajan ammatti kuuluu valitettavasti rankkauksen häntäpäähän. Jotkut sanovat, että tienatakseen kuvaajan pitää olla taitava markkinoimaan itseään, eli tunnettu ja arvostettu maksukykyisimpien asiakkaiden keskuudessa. Ja jotta näin on, niin kuvaaja ei voi olla liian taiteellinen tai ylimielinen persoonallisuus tai muutenkaan huonosti käyttäytyvä. Vissiin aika monet menestyneemmät ammattikuvaajat on joko oikeasti todella taitavia tai keskikertaisuuksia mutta sitäkin paremmilla sosiaalisilla taidoilla. Parhaiten menestyneet on todennäköisesti sekä että.
Valokuvauksessa jyllää kysynnän ja tarjonnan laki. Kameroita saa jo äärimmäisen halvalla, prismoista, marketeista sekä pienemmistäkin putiikeista. Kohta niitä varmaan saa ruokakaupoistakin, ennen kassan purukumien ja suklapatukoiden vierestä. Oikeammin hyvä kamera löytyy melkein joka toiselta vastaantulevalta kaduntallaajalta kuvausvalmiina – kaulasta. Digijärkkärit on siis jo hyvin monilla, melkein kaikkialla. Monikohan suomalainen ottaa vuosittain edes jonkin verran kuvia jonkinlaisella kameralla tai vähintään kännykällä, ja julkaisee tai peräti tuputtaa sen jollekin, jonnekin ”hyötykäyttöön” tai vähintään kommentoitavaksi. Pitäisikö kääntää kysymys toisin päin, että kuinka moni ei sitä tee? Kuvaus on hyvin yleistä. Tämän lisäksi turhan monet harrastajat kaipaavat kipeästi kuvilleen julkisuutta. Ihan kuin oltaisiin jossain isossa valokuvaajien BB-talossa. Juuri sen takia kuvista on joka paikassa ylitarjontaa. Jos reaalitaloudessa hintojen nousu, eli inflaatio on olennainen tekijä. Kuvapuolella jyllää tekijänoikeuksia nakertava anti-inflaatio, vai sanoisiko kuva-alan deflaatio. Kulutushinnat ja eläminen kallistuu, mutta valokuvaukseen ja kuvien tekijänoikeuksiin liittyvät hinnat laskee. Valokuvauksessa hintakehitys menee päinvastaiseen suuntaan muun yhteiskunnan kanssa.
Keikkakuvaajia on entistä enemmän. Kansainväliset microstock -kuvatoimistot tursuavat kuvaa, mistä kuka tahansa saa vaikka kuinka laajaan kampanjaan kuvan muutamalla dollarilla. Jos on pirusti tarjontaa, niin onhan se selvää, ettei mediat enää kaipaa sitä parasta. Rahakirstun vartijan mielestä se reilusti halvempikin on ihan ”riittävä tasokas”. Ammattikuvaaja on jo monilta osin korvattu toimittajan tai muun harjoittelijan tms ylimääräisen käden napinpainamisella, ts. summittaisella räpsyllä. Ilmaiseksi kuvauskilpailujen tai ”lukijan kuvat”-keräyksien kautta saadut kuvat on keskimäärin teknisesti yllättävänkin hyviä – joskaan ei tietenkään lähellekään ammattitasoisia. Yksi trendi on, että niitäkin käytetään entistä enemmän korvaamaan ammattilaisen käytön.
Entä sitten jos haluaa tienata elantonsa kuvaamalla, tai myydä tuotoksiaan – ja saada edes jonkinlainen korvaus tehdystä työstä. Pirun haastavaa. Silloin pitää mieluiten kuvata mahdollisimman paljon, ja luovasti, sopivasti eri tavalla kuin muut, kuvata teknisesti parempia kuvia tai valita sellaiset aiheet joihin löytyy kysyntää mutta ei niinkään tarjontaa. Ammattikuvaajan pitää olla jatkuvasti ajan hermoilla ja kilpailla itsensä läkähdyksiin. Ammattikuvaajan pitää koko ajan olla dokumentoimassa jotain yhteiskunnallisesti ainutkertaista tapahtumaa (mieluiten ilman että siellä on muita kuvaajia). Helppoa eikö vain. Ammattilaisen kuvissa ei saa olla pienintäkään visuaalista tai teknistä kuprua. Kuvan laatu ja taso on monesti ainoat perusteet ammattilaisen käytölle. Vain tärkeimpiin juttuihin palkataan ammattilainen. Usein kriittistä on myös se, että kuvaaja on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kuvaajan pitää jouhevasti myös liikkua paikasta toiseen. Ja jos asiakkaalle kelpaisi melkein mikä tahansa kuva, kunhan on just metrilleen oikeassa paikassa ja sekunnilleen haluttuun aikaan otettu, esim. kun kuvattava julkkis tai asiantuntija on käytettävissä. Tällaisissa tilanteissa minulle tulee monesti sellainen taksikuskimainen tunne.
Melkein kuka tahansa pystyy ottamaan tavallisista ja helpoista aiheista teknisesti kelpoja kuvia. Kamerat ja kamerapuhelimetkin kehittyvät niin huimaa vauhtia, että kohta millä tahansa puhelimellakin alkaa samaan kuviksi kutsuttavia taltiointeja, jopa ammattimaisessa viestinnässä käytettäväksi. Tänään kelpo kuva ei välttämättä ole kovinkaan kauan enää kelpo. Kehitys nakertaa huimalla nopeudella kuvan sekä ammattimaisen valokuvaamisen arvostusta. On ostajan markkinat. Valokuvaaja on liian usein vähän niin kuin teelehtien tai banaanin kerääjä jonkun monikansallisen yhtiön plantaasilla. Palkkaneuvotteluissa yksittäinen banaanimies ei taida saada edes suun vuoroa. Valitettavan usein tämä iso monikansallinen megayritys on se joka sanelee teelehtityttöjen ja banaanipoikien työajat ja palkkiot. Jos se ei kelpaa, niin saat olla vailla työtä.
Entistä useammille valokuvaus on vain ammattia muistuttava harrastus, vähän niin kuin vissiin aika monille viljelijöillekin. Viljelijät kiroavat lannoitteiden ja tarjunta-aineiden kalleutta. Hinnat laskee, tukiaiset laskee ja kulut sen kun nousevat. Jos siirtyisivät luomuun, niin saisivat pienemmillä kustannuksilla paremman tuoton. Siinä on monen isännän selviytymisstrategia. Mikä kuvaajille lääkkeeksi kannattavan kuvaustoiminnan turvaamiseksi? Ei ne suuret tulot, vaan ne pienet menotko? Sitä olen kuullut monien hokevan. Mitä enemmän yleisesti kuvataan, ja on kuvia tyrkyllä, niin sen korkeammaksi ammattimaisesti kuvaamisen rimaa nostetaan, ja sen haastavampaa on tienata kuvaamisella. Onneksi raha ei ole kaikki kaikessa – ainakaan en toivo sitä. Ne joille raha on tärkeä asia, on varmaan jo ajat sitten vaihtaneet johonkin muuhun. Itselläni on sellainen käsitys että valokuvaus on monille ammattilaisille vähän sama kuin isännälle maanviljelijänä oleminen. Ensisijaisesti elämäntapa, tai kulttuuriteko. Järki on sanonut jo kauan, ettei tässä ole taloudellisesti mitään järkeä.
Isännän ja valokuvaajan ero on toki siinä että maanviljelijältä vilja ostetaan viljana. Isäntä voi marista vaikka kuinka paljon, enkä usko sen vaikuttavan ostajan ostohalukkuuteen. Sen sijaan valokuvaaminen on hyvin usein palvelutilanne, missä se toinen osapuoli saattaa paikoin hyvinkin herkästi reagoida kuvaajan käytökseen, tekemiseen tai sanomiseen. Onnistunut kuvauspalvelu edellyttää yleensä hyvää yhteispeliä kuvauspalvelun ostajan ja kuvaajan välillä. Kuvaaja on siltä osin enemmin niin kuin parturin duuni, ja miesasiakas on tukastaan piittaamaton ei kuitenkaan kehtaa päästää pehkoaan villiksi puskaksi. Asiakkaan on kuitenkin tasaisin välein pakko mennä parturiin, muuten tutut alkaisivat huomautella. Yleensä sitä menee sellaisen luo missä ei ainakaan koe oloaan epämukavaksi. Valokuvauksessakin on osin vähän samasta kyse.
Jäin vain miettimään sitä, että jos valokuvauskeikkaa ei pienellä paikkakunnalla riitä ihan elämiseen, niin kannattaisiko ryhtyä maanviljelijä-parturi-taksikuski-valokuvaajaksi?
Aihetta sivuavia linkkejä:
www.pelastakaareijo.fi
Tiesitkö että...
facebook: Pelastakaa-Reijo
Reilun journalismin mielenosoitus 7.9.2011
Freelancer - nykyajan torppari?
Keikkaa ilmaiseksi? - PeterF
antipiracy.fi
Valokuvan 10 käskyä kuvan käyttäjille : Finnfoto
Valokuvakilpailuun osallistuvan syytä tutustua sääntöihin : Finnfoto
What the Duck: professional or semiprofessional?
