Keväiset sammakot

Kevät saapui ja sammakot aloittivat kevätkonserttinsa tutulla kutupaikalla, jossa olin aikaisempina vuosina vain nähnyt muutamia sammakkoja ja kutua. Voi olla että muina vuosina lomani on juuri ajoittunut parhaaseen kutuaikaan, joka ehkä tänä vuonna olikin hiukan myöhempään lomani jälkeen.



Tänä vuonna satuin paikalle parhaaseen kutuaikaan, jolloin kuvattavaa ja seurattavaa riitti.





Lisää sammakkokuvia löytyy Cartinasta täältä.

Luonto ja luonnon taideteos

Vaikka tähän vuodenaikaan on pimeää ja värien vähäisyyttä, vesisadetta, lunta, tuulta ja kylmää, löytyy luonnosta monenlaista iloa.
Silmät hakeutuvat erilaisiin yksityiskohtiin, luonnon omiin taideteoksiin. Korville löytyy toisenlainen äänimaailma, riippuen vallitsevasta ilmasta, vesipisarasta lumen ääniin, jopa ”äänetöntä” hiljaisuutta.
Näemmekö metsää puilta, osaammeko arvostaa luonnon ”työtä”? Millaisen vaikutuksen tekee tikan tai palokärjen koputus, oksan rasahdus hirven jalan alla, muuten hiljaisessa metsässä? Entä vesipisaran putoaminen, sen antaman vaitonaisen äänen, osuessaan maatuvaan puun lehteen? Löydämmekö luonnon itsensä maalaamat taulut, lumen muodostamat veistokset?
Kysymyksiä voi esittää ja asettaa lähes loputtomiin. Jokaisen meistä on kuitenkin löydettävä se oma jokin, johon asetamme itsemme luonnossa, olkoon luonto sitten erämaata, merellistä luontoa, nykyihmisen kaupunkiluontoa tai lähiluontoa, missä sitten olemmekin.
Tämä on pieni kertomus, tai oikeammin useiden kysymysten sarja, kysymyksiä, joita tuli esille, ollessani erään pienen ryhmän kanssa päivän aikana metsässä.
Jokainen voi jatkaa tätä listaa oman halunsa mukaan itselle mieleen tulevista kysymyksistä ja vastauksista.

Luonto vaipuu uneen, lumi peittää maan. ..

Ensilumi satoi eteläiseenkin Suomeen. Tuleeko Talvesta oikea Talvi lumineen ja pakkasineen koko maan mitalla? Alku näyttäisi hyvältä, on pakkasta, lähes koko maassa on lunta, vaikkakin vähän.
Alkaa vuoden pimein aika, valoa on vähän, auringon noustessa vain hetkeksi taivaanrantaan, osassa Suomea aurinkoa ei enää näy ollenkaan muutamaan viikkoon.
Luonto vaipuu osin lepoon, herätäkseen taas keväämmällä auringon matkassa uuteen kukoistukseensa. Pohjoisella pallonpuoliskolla elämä luonnossa minimoituu, vietetään kaamosaikaa, nukutaan talviunta.

Valokuvaajalle tämä kaikki luo haasteita, tarttua viimeisiin valonsäteisiin, kuvata väreiltään niukanlaista luontoa, löytää pimeässä kuvauskohteita, joissa on luonnontaikaa, elämänkirjoa.

Millaisia kuvia itse haluaisin tällä hetkellä ottaa. Ensimmäiseksi tulee mieleen revontulet, joita olen jo kauan miettinyt omalla kohdallani, koska saan sellaisen kuvaustoiminnon aikaiseksi.
Se kuitenkin on aina jäänyt eri syistä ja on edelleen toteutumatta. No, siinähän sitä riittää kuvauskohdetta tulevaisuuteen.

Kaikkinensa, se mikä on ollut mielessäni jo vuosia ja ehkä yksi mielenkiintoisimmista yksittäisistä kuvausaiheista itselleni ja nimenomaa juuri nyt kaamosaikaan, on Sininen Hetki.

Olla osallisena Sinisessä Hetkessä, pyrkiä taltioimaan kiitävä hetki kuvaksi.

Sinisiä Hetkiä

LUONTO JA LUONTOKUVA, pohdintaa luontokuvan olemuksesta

Vuoden suurin ja lienee myös merkittävin valokuvatapahtuma on takanapäin, kerrotaan, että jopa pohjoismaiden suurin luontokuvatapahtuma ja samalla maailman merkittävin kansallinen luontokuvakilpailu, tapahtuma, jossa valitaan Vuoden Luontokuva.
Miksi se on niin merkityksellinen yllä olevan otsikon suhteen? Koska se luo kuvaa ja suuntaa luonnon olemukseen ja luontokuvaan yleensäkin sekä käsitteitä luonnosta ja luontokuvasta.

Tapahtumalla on huomattava vaikutus suomalaiseen luontokuvaukseen, eikä sen näkyvyyttä voi väheksyä julkisuuden piirissä, sen osoittaa jo laajalle virinnyt keskustelu tapahtuman tiimoilta. Arvostusta lisää myös arvovaltaisen tahon osallistuminen ja kiinnostus tapahtumaan.

Voittajat ovat selvinneet ja Vuoden Luontokuva on valittu. Tosin herää kysymys, onko se luontokuva vai jokin muu? Valittu kuva ei ilman selityksiä olisi ollut toimiva luontokuva, koska se, ainakin minusta, viittaa selkeästi yhteen suomalaisista vuodenajoista ja on kaikkinensa sijoitettu rakennettuun ympäristöön. Itse pidän kuvaa ehkä jonkinlaisena ympäristökuvana, jota voidaan pitää, kun oikein ajatusta venytetään, jonkinasteisena kannanottona ilmastonmuutokseen. Tosin kuva ei sitäkään kerro, jos kuvan tarkoitusta ei olisi kerrottu.
Miten tuomaristo on saanut siitä luontokuvan, en tiedä, ehkä heillä on erilaiset käsitykset luonnosta ja kielen ymmärtämisestä, kuin minulla.

Niin tai näin, aiemmin peräsin vähän saman tapaisen otsikon alla tässä samaisessa blogissa luontokuvan käsitteitä, millaisia muilla on. Nyt niitä tulikin roppakaupalla puolesta ja vastaan, jos niin voi sanoa, tosin aivan toiselta taholta, kuin tämän blogin kautta.
Lukemalla moninaisia blogeja ja lehtien keskustelupalstoja, olen saanut erinomaisen käsityksen luontokuvasta ja sen olemuksesta. Ja voin todeta, ei tarvitse vielä ripustaa kameraa naulaan.

Suomen suurin alan yhdistys otti kantaa Vuoden Luontokuvalla, mikä on luontokuva. Tämän perusteella luontokuva voi oikeastaan olla ihan mitä vaan, jos se edes ”haiskahtaakin” vähän luonnolle eli ko kuva voisi olla vaikkapa luonnonkukka maljakossa lipaston päällä. Onhan siinä jo monta elementtiä luonnosta, se kukka, vesi maljakossa, lasi, joka on tehty hiekasta, lipasto, joka on tehty puusta jne.
Mutta, mutta. .. kun tuo esittämäni luonnonkukkakuva ei kuitenkaan ole luontokuva, ei ainakaan minusta.
Mikä on kuvan sanoma, se pitäisi selvitä kuvaa katsomalla, ainakin pääpiirteittäin, ilman selityksiä. Kaikkien luontokuvaajien onneksi, suurin osa ihmisistä näyttää ymmärtävän mikä on ja millainen luontokuvan tulisi olla, myös sanan merkityksessä.
Keskustelua seuranneena, se voi olla jopa taidekuvasuuntainenkin, kunhan se on luonnosta lähtöisin.

Metsän antimia

Vaikka sääolosuhteet eivät aina suosi valokuvaajaa aurinkoisilla ja miellyttävillä ilmoilla, voi syksyisessä hämärässä metsässä olla silti monenlaista kuvattavaa sateistakin ja pimeydestä huolimatta.
Tosin suppilovahveroihin en törmännyt tekemälläni maanantaisella pienellä lähimetsän kierroksella, mutta muunlaisia sieniä kylläkin (viittaus otsikkoon Suppilovahverot huudossa). Pallomaiset känsätuhkelot, muste- ja hyytelö-sienet monilajisten kääpien kanssa olivat hyvin edustettuina.

Otsikolla Jopas välähti pohditaan valaistusta ja salaman käyttöä. Samaa asiaa pohdin minäkin kuvatessani oheisen kuvan esittämää hyytelösientä. Olisiko salaman tai muun lisävalon käyttö tuonut kuvaan muunlaista näkemystä?
No, se jäi kohdaltani arvoitukseksi, koska minulla ei ollut salamaa käytettävissä. Toisaalta tässä on uusintamahdollisuus salaman tai muun valolähteen kanssa tulevaisuudessa.

Tämänkin lyhyen retken aikana tuli esille tuo tunnistamisen vaikeus, josta oli puhetta tuossa edellämainitussa Suppilovahvero-jutussa. Valokuvia tuli otettua monesta eri kohteesta. mutta se tunnistus on vielä kesken. Osa kohteista oli jo entuudestaan tuttuja, osa vaatii alan kirjallisuuden tutkintaa. Se tuleeko tunnistamisestani oikeita ratkaisuja, jää nähtäväksi.
Oheisen kuvan esittämä sienilaji on hyytelösieniin kuuluva Keltahytykkä, Tremella mesenterica.

Merikotkia Flatangerissa

Flatanger, merikotkien paratiisi

Elokuun alku meni Ole Martinin Dahlen reviirillä Norjassa seuraten kahdeksan eri merikotkaparin elämää Flatangerissa vuonojen lomassa. Seuranani oli tällä kertaa valokuvaaja Kai Jensen Norjasta sekä valokuvaaja, toimitusjohtaja Staffan Widstrand Wild Wonders of Europe -järjestöstä.

Tapahtumia riitti kaikille päiville riittävästi: Eräänä iltapäivänä venematkalla merikotkan reviirille kahden merikotkan välinen taistelu ilmassa yllätti meidät täysin. Ole Martin ajoi venettä vielä hyvässä plaanissa kun tappelu alkoi ja me yritimme kuvata liikkuvasta veneestä sen kun kerkesimme ja Ole hidasti veneen vauhtia. Vene hyppi ja pomppi ja meidän teleobjektiivimme samoin. Kuvia tuli, mutta kaikki ruudut epätarkkoja ja kotkat amputoituja - kaikilla meillä. Naaras merikotka otti pahemman kerran siipeensä tilanteessa ja menetti sulkiaan, mutta ei loukkaantunut pahemmin ja oli saalistamassa jo seuraavana päivänä.


Taivaalta katse mereen:

Kaikki oli kuvaamiseen kohdallaan aamuisin; aurinko nousi idästä, kotkat olivat paikalla ja tulivat saalistamaan, tuuli oli mantereelta ja valo oli kohdallaan. Iltapäivisin tilanne oli toinen; tuuli edelleen mantereelta, aurinko laski länteen, kotkat paikalla ja saaliilla, mutta…Kotka saalistaa aina vastatuuleen päästäkseen iskun jälkeen ilmaan kastelematta siipiään ja se tarkoitti, että lintu tulee aurinko pyrstössä ja nokka varjossa, joten valon ja varjojen kanssa tuli vaikeuksia. Myös oli huomioitava, että ei valota puhki merikotkan upeaa valkoista pyrstöä. Haasteita riitti, mutta viimeisenä iltana oli lähes tyyntä ja saatiin komea auringonlasku ja hyviä silhuettikuvia. Muita näkemiämme eläimiä olivat hylkeet ja pyöriäiset, jotka leikittelivät viimeisenä iltana auringonlaskun valoissa.

Staffan kertoili kuvauksien välissä mielenkiintoisia asioita Euroopan villin luonnon tilasta ja isosta luontoprojektista Wild Wonders of Europe. Projektissa on mukana 50 valokuvaajaa mukana eri Euroopan valtioista ja Suomesta on mukana: Lassi Rautiainen, Jari Peltomäki sekä Markus Varesvuo. Projekti alkoi toukokuussa 2008 ja päättyy elokuussa 2009, jonka jälkeen saamme nähdä eri puolilla Eurooppaa kuvattuja luontokuvia runsaasti. Kannattaa käydä tutustumassa projektiin sivuilla http://www.wild-wonders.com/. Projekti on herättänyt kovasti mielenkiintoa ympäri Eurooppaa ja tällä kertaa oli Norjan television kuvausryhmä toimittajineenkin paikalla seuraamassa kuvaamistamme.

Karhuja on Suomessa noin 1000 yksilöä ja Euroopassa taitanee olla yhteensä jo 14.000 yksilöä. Tämä on kuvattu Lassi Rautiaisen kojulla Kuikan kämpällä.

LUONTO JA LUONTOKUVA, pohdintaa luonnosta ja luontokuvauksesta

Siinä on sanapari, kaksi sanaa, joilla on merkitystä usealle ihmiselle, voisi oikeastaan sanoa kaikille. Ei taida olla niin urbanisoitunutta ihmistä, jolle luonto ei merkitsisi mitään, vaikka välillä tuntuukin, että luonnosta ei välitetä, suhtaudutaan välinpitämättömästi.

Niin tai näin, mitä luonto sitten on ja mikä on luontokuva?

Luonto sanana on sinänsä hyvin vanha, sen esiintyessä kirjakielessä jo 1500 -luvulla. Uusi kieliopas määrittelee sanan yhdeksi muodoksi elollinen ja eloton maailma paitsi ihmiskäden tuotteita.

Tarkoittaako tämä alkuperäistä luontoa, ihmisen toiminnasta riippumatonta elinympäristöä maailman eri lajeille vai voidaanko puhua luonnontilaisesta ympäristöstä, jossa on ihmiskäden jälkiä havaittavissa, elämän kiertokulun tapahtuessa kuitenkin luonnonvaraisesti.

Luontokuva ja sen olemassaolo tuo luonnon läheiseksi myös niille ihmisille, joilla ei ole tänä päivänä mahdollisuutta päästä luonnon "helmaan" erinäisistä syistä.

Näitä syitä voivat olla mm juuri edellä mainittu urbanisoituminen, kaupunkirakenteen muuttuminen luontoa hylkiväksi, ikäkysymykset liikkumisen vaikeutuessa, luonnon "karkaaminen" ulottumattomiin, lähiluonnon tuhoutuessa.

Tässä mielessä luonnonvalokuvaajat, luontokuvaajat edistävät luonnon säilymistä ihmisten mielissä, kuvaajien kuvatessa monipuolisesti luonnon olemassaoloa ja sen tapahtumia, laajentavat ymmärrystä luontoa kohtaa, mahdollisesti estävät sen tuhoutumista.

Voidaan myös olettaa, että luontokuva on merkittävä tiedonvälityskeino ympäristömme tilasta ja kehityksestä.

Mutta, mikä sitten on oikeastaan luontokuva?  

Lienee selvä, että rakentamaton ja muutenkin koskematon suoalue esimerkiksi, on luontoa ja siitä otettu kuva on luontokuva. Siis on tehty luonnonkuvaus suolta.

Toisaalta, jos on otettu kuva kasvista vaikkapa kivijalan vieressä, niin onko se luontokuva?

Tässä tapauksessa on tehty kuvaus kasvista ympäristössään.

Tarkoituksenani ei ollut kirjoittaa pitkää, täydellisyyttä hakevaa mietelmää luonnosta tai luontokuvasta, vaan tarkoituksenani on herätellä muiden ajatuksia, joihin itse paneudun kuvatessani luontoa  kuin myös kasvejakin.

Olisi mukavaa tietää, minkä suuntaisia ajatuksia, kokemuksia ja käsitteitä on muilla luonnonvalokuvaajilla, luontokuvaajilla ja muilla asiasta kiinnostuneilla, luonnosta, luontokuvasta ja sen merkityksestä.