Tarkkailu- ja kuvauspiiloja lintuvesien ääreen

Suomessa on aika kiitettävä verkosto lintutorneja - ainakin 625. Kyllä niissäkin saattaa porukka jonkin verran tarkkailla ja napsia maisemakuvia. Lintutornit on aikoinaan saatu aikaiseksi aktiivisten lintuyhdistysten myötävaikutuksella. Ne on ensisijaisesti paikkoja missä kaukoputkilla seurataan kevät- ja syysmuuttoa. Nykyisin entistä useampi lintuharrastaja on siirtynyt kaukoputkista kameroihin, jolloin tornit ei ehkä olekaan enää se tarkoituksenmukaisin tarkkailu- ja kuvauspaikka. Aika mennyt jo osin tornien ohi. Monesti lintutornit on pikemminkin maisematorneja, joissa edes takaisin käydään katsomassa yleisnäkymää. Satunnaiselle retkeilijälle tarkkailu- ja kuvauspiilot voisivat tuoda linnut merkittävästi lähemmäksi, tarjoten konkreettisemman luontoelämyksen kuin se että tornista näkee jonkun pikkuruisen pisteen, minkä viereinen kaukoputki-tiirailija osaa ehkä sanoa kotkaksi tai kurpaksi.

Tarkkailupiiloja lintuvesille ja sitä kautta linnut ja luonto konkreettisemmin tutuksi! Toimivissa tarkkailupiiloissa linnut olisivat hyvinkin lähellä. Tarkkaileminenkaan ei toimivasta piilosta välttämättä edellytä edes kiikareita. Kuvaaminenkin voisi onnistua jopa tavallisella pokkarilla - riippuu vähän piilosta ja paikasta. Toimivan piilon rakentaminen edellyttää osaamista ja hyvää suunnittelua. Maailmalla piilojen rakentaminen on yleistä. Suomen rajojen ulkopuolella piilot on ehkä yleisempiä kuin tornit. Suomessa piiloja on lähinnä kuvaajilla, omissa kuvausprojekteissaan. Niistä ne hienoimmat luontokuvat otetaan. Tarkkailupiilot voisivat hyvin toimia myös suurelle yleisölle siinä missä satunnaisille luontokuvaajille - jopa pokkarikuvaajille - myös varsinaisen muuttosesongin ulkopuolella.

Tällainen piilojen kehittely ja edistäminen olisi tietty ideaali kansallisen tason yhteisprojekti esim. Suomen Luonnonvalokuvaajien, Suomen Luonnonsuojeluliiton, BirdLifen ja monissa paikoissa esim. Metsähallituksen kanssa. Varmaan tämän ympärille löytyisi helposti rakentavaa ja hyödyllistä yhteistoimintaa em. tahojen paikallistoimijoiden kesken. Asia pitäisi järjestöjen toimesta saada nostettua keskustelun aiheeksi isommalle agendalle.


Paikallisesti eräs hyvin varteenotettava kohde olisi esim. Suomenoja, eli Finnoon kosteikko Espoossa. Suomenojan luonto ry on kuulemma jo esittänyt asiaa Espoon kaupungille, joka on ottanut asiaan jo positiivisen kannan. Kansallisesti tarkkailu- ja kuvauspiilo-teeman esiin nostaminen helpottuisi merkittävästi, jos saisimme edes yhden oikein hyvin toimivan kohteen. Suomenojan piilon aikaansaainen voisi olla hyvä aloitus. Piilojen yksi haaste on saada paikka rakennettua niin että se toimisi kaikilla vedenkorkeuksilla. Suomenojalla tämä ei vissiin olisi ongelma, koska vedenkorkeus on Finnoon kosteikolla suhteellisen vakio. Ainakin Suomenojalla olisi kaikki mahdollisuudet tehdä kerassaan loistava lintujen tarkkailupaikka - niin satunnaisille linnuista kiinnostuneille kuin myös luontokuvaajille. Tällainen voisi toimia merkittävänä suunnannäyttäjänä piilojen rakentamiselle muilla lintuvesiellä.

Hyvin toimivat piilot toisivat linnut lähes iholle - ihan toisella tavalla tutuksi kuin miten perinteiset lintutornit toimii. Julkisuuden kautta olisi myös mahdollista edistää suojelua, herättää kiinnostusta luontoa kohtaan ja tarjota piilojen kautta ensiluokkaisen koskettavia mahdollisuuksia kokea luonto läheltä! Hyvä tarkkailupiilo ja siellä kerätyt luontokokemukset voivat monille olla paljon arvokkaampi ja innostavampi asia kuin tukku huipputason luontokuvia lehdestä tai kirjasta nähtynä.

Suomenojan tarkkailu- ja kuvauspiilo-idea on vielä aika alkutekijöissä. Toistaiseksi suunnitelmat vissiin täysin auki. Idea alkaa kuitenkin hieman jo hahmottumaan ja talkoolaisia kaivataan. Onhan pääkaupunkiseudulla lintuharrastajaa, ja luontokuvaajaa. Jos ei täällä pääkaupunkiseudulla saada tällaista aikaiseksi, niin ei sitten missään. Kansallisestikin lintuvesien piilojen rakentamisosaamisen edistämiseksi pitäisi tehdä työtä.

Piilojen osalta suunnittelu- ja rakentamisosaaminen on erittäin kriittistä. Jos löytyisi edes yksi hyvin toimiva piilo jokaista kymmentä lintotornia kohti, niin se olisi lintuvesien tarkkailijoille ja luontokuvaajille lottovoitto. Vielä siihen on pitkä matka, koska julkisia edes jollakin tavalla toimivia piiloja on toistaiseksi hyvin niukasti. Ulkomaalaisista hyvistä piiloista olisi hyödyllistä kerätä tietoja. Sen jälkeen kun maahamme on saatu edes kohtuullinen määrä piiloja, niin voisi alkaa järjestämään vuosittaista "Piilojen Taisto" -nimistä tapahtumaa.

Juttelin tässä hiljan sekä Jari Kårlundin, Birdlifen uuden puheenjohtajan kanssa, että Risto Sulkavan, joka toimii Luonnonsuojeluliiton puheenjohtajana. Kummatkin oli sitä mieltä, että jos lintuvesille rakennettaisiin piiloja, niin ne todennäköisesti antaisivat paremman suojan linnuille. Nykyiselläänkin monet polut kulkee pitkoksina linturuovikon läpi, tai sellaisten reunalla. Piilossa ihmiset olisivat paremmin .....yllätys yllätys.. piilossa. Parempi piilossa kuin polulla, pitkoksilla heilumassa tai keskelle lintukosteikkoa pystytetyn tornin nokassa seisaalteen. Moni lintu kiertää tällaiset kaukaa, plus että tornin lähialueen linnut saattaa muutenkin häiriintyä.

Liikkuminen ja näkösällä oleminen on pikemminkin se ongelma. Jos liikkuu ja on näkösällä, niin sen kriittisempää mitä korkeammalla ja näkyvämmin on. Siksi minulta ääni piilojen puolesta - ensisijaisesti lintujen puolesta. Jonkusen nykyisenkin tornin voisi pikemminkin muuttaa ns. piiloksi jos niihin vedettäisiin katto päälle. Linnut tykkäisi. Kuvan torneista vasen on Saltfjärdenin torni, oikea on Laajalahden Maarinniemen torni, Otaniemessä.

Tämä ei siis missään nimessä ole mikään tornivastainen kirjoitus. Tornit on mukavia, vaikka niissäkin voi olla jotain pieniä puutteita. Noissa kummassakin olen mielelläni käynyt vaikka en kaukoputkea saati edes kiikaria omista. Kaikkein mieluiten tiirailisin ja kuvailisin lintuja ja kosteikkojen eläimiä kokonaan niitä häiritsemättä, eli piiloista käsin.

Lisätietoja Suomenojasta os. www.suomenoja.fi

www.luontokuva.org
www.sll.fi
www.birdlife.fi

ps. Eräs kotimainen esimerkillisesti toimiva kaupallinen kuvauspiilo on Kangasalan Pohtiolammella, jossa kuvataan ja ruokitaan sääksiä. www.saaksisaatio.fi/saaksikeskus/default.htm. Maailmalla piilot on pikemmin se pääjuttu, eli arkipäivää. Suomeen piilot tulee vain jos niitä riittävän ponnekkaasti lintu- ja kuvausporukat vaativat. Tähän asti on tullut lähinnä torneja.

ps 2. Suomenojan piilokoju-asiasta saatiin juttu Länsiväylä-lehteen. Löytyy näköislehdestä sivulta 4 os. www.lehtiluukku.fi/readfoc?pub=17469

Mäyrä -aiheet nousemassa pinnalle

Pari vuotta sitten kuvasin mäyriä ensimmäisen kerran. Ennen parin vuoden takaisen juhannusyön ensitapaamistani mäyrien kanssa, en tiennyt niistä yhtään mitään. Olivat ilmeisesti vuosikymmenet asuneet mökkimme viereisessä autiotalossa. Kuvausprojekti ei enää jatku Suvisaaristossa, vaan on siirtymässä mantereen puolelle. Tarkemmin sanottuna vain vartin pyöräilymatkan päässä kotoani Helsingistä. Saas nähdä mitä tänä kesänä saadaan aikaiseksi. Tällä kertaa ei pitäisi olla niin paljon kuvausta häiritseviä tekijöitä, kun mitä Suvisaaristossa oli.

Jos jotakuta kiinnostaa tulla mukaan mäyräkuvauksiin, tai mäyrä-asia, niin ehkä pystyn olemaan jotenkin avuksi. Ja jos tiedät jonkun potentiaalisen mäyräpaikan lähellä kotoasi, niin se saattaisi hyvinkin olla potentiaalinen mäyräntarkkailu- tai kuvauspaikka. Mäyristä kiinnostuneiden kannattaisi tehdä pieniä tutkimusretkiä lähimaastoon. Ties vaikka pääsisit näkemään tämän ehkä salaperäisimmän ja väärin ymmärretyn yöllisen metsiemme lainsuojattoman pandan.

Uhanalainen mäyrä ei ole. Mutta sitä metsästetään, lähinnä hupimielessä ja aika brutaalilla tavalla. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että mäyrän metsästys on täysin turhaa. Sietäisi siltä osin päästä rauhoitettujen lajien ryhmään, sammakoiden, tinttien ja muiden harmittomien ja luontoon kuuluvien lajien joukkoon.

Cartinan kuvapankin : mäyräkuvat

Joskus se vaan on niin helppoa!

Usein luontokuvauksessa tulee rämmittyä pitkin ja poikin hankalasti kuljettavaa maastoa. Hiljaakin pitäisi olla, jos jotain haluaa nähdä ja saada kuvattua.

Tämän päiväisellä kuvausretkellä oli asiat toisin.

Ajoin autolla pientä hiekkatietä, kun huomasin pellolla ruokailevan ja lepäilevän joutsenpariskunnan. Pysäytin auton lintujen kohdalle, ja ne katselivat hetken, että onko tässä jotakin vaaraa ja jatkoivat sitten touhujaan. Avasin ikkunaa sen verran, että sain kameran hyvin tuettua ja aloin kuvailemaan. Autohan on siitä hyvä kuvauspaikka, että eläimet harvoin säikkyvät sitä. Eivätkä pienet sadekuurot, kuten tänään, haittaa.

Joutsenet näyttivät pitävän voikukista. Ne nappasivat voikukan varresta kiinni ja kukinto saattoi jäädä pitkäksikin aikaa roikkumaan suupielestä kunnes viimein ne mutustivat senkin.

Aikani kuvailtua lähdin jatkamaan matkaa ja ajattelin, että tämähän kävi helposti, mutta vieläkin helpompaa oli luvassa...

Kotimatkalla poikkesin vanhemmillani, joiden pihassa kirjosieppopariskunta rakentaa ahkerasti pesää pönttöön. Asetin kameran jalustalla nurmikolle ja kiinnitin radio-ohjattavan kaukolaukaisimen paikoilleen. Siinä sitten istuskelin pehmustetulla puutarhatuolilla. Ja aina kun linnut kävivät pöntöllä, painoin laukaisinta, ja kamera raksutti sarjan kuvia.

Cartinan joutsenkuvatarjontaa löytyy täältä 

Cartinan kirjosieppotarjonta löytyy täältä

Kärppä ahdingossa

Tänään palatessani pieneltä kuvausretkeltä, huomasin kahden naakan kiertelevän autoni ympärillä. Ne kurkkivat auton alle, ja aprikoin, että mitäköhän ne sieltä mahtavat etsiä?

Hetken päästä näin auton alla vilauksen jostakin, ja naakat singahtivat salaman nopeasti kärkkymään paikalle. Jälleen uusi vilahdus ja nyt otus ilmestyi auton alta näkösälle.

Se oli kärppä.

Kärppä yritti kiiruhtaa läheiseen kivikkoon mutta totesi matkan liian pitkäksi ja teki äkkikäännöksen palaten auton alle turvaan.

Kohta seurasi uusi yritys ja naakat perässään kärppä ennättikin kivien suojaan.

Naakat jäivät partioimaan, ja muutaman kerran kärppä singahtikin kivikosta, mutta naakkojen hyökätessä se palasi takaisin.

Uskomattoman nopea ja vikkelä eläin kärppä on, etenkin kun on kaksi naakkaa kintereillään.

Kärpän lähtiessä syöksyyn, en edes yrittänyt tähdätä otusta etsimen läpi vaan suuntasin kameran "sinnepäin" ja painoin laukaisinta.

Muutamaan ruutuun sentään osui kärppäkin!

Sitä en tiedä, kuinka tuossa lopulta kävi. Kyllästyivätkö naakat vai pääsikö kärppä pujahtamaan niiden silmien alta turvaan?

Tapahtuma oli mukava piristys hieman harmaan aamun jälkeen ja jälleen osoitus siitä, että mielenkiintoista kuvattavaa voi löytyä mistä vain.

Kuuhulluutta

Kaiketi olen kuuhullu. Kun talviyöt ovat kirkkaita ja kuu on kasvamaan päin, tunnen pakonomaista tarvetta lähteä ulos katselemaan taivaan hopeista kiekkoa. Kuun ja kuutamoiden valokuvaaminen antaa vain järkiperäisen selityksen tuolle pakkomielteelleni.

Eilen illalla päätäni särki työasioiden vuoksi, joten menin varhain nukkumaan. Heräsin puolen yön aikaan pirteänä kuin peipponen (vaikka peippolinnut ovat juuri nyt pois näiltä perukoilta). Katsoin ulos makuuhuoneeni ikkunasta, ja näin valoissa kylpevän lumisen maiseman. Pukeuduin, otin kamerani ja lähdin käynnistelemään autoani.

Ulkona oli verraten lauha -20 Celsius-asteen pakkanen. Auto käynnistyi heti, vaikkei sen lämmitysjohto ollut kytkettynä. Jakopään hihna päästi niin pienen parkaisun, ettei vaimoni herännyt käynnistysääneen.

Ajelin seudulle, jossa tiesin olevan aurattuja teitä ja tykkyisiä puita, ja rupesin kuvaamaan. Auton ikkunaan kiinnitettävä jalusta antoi mahdollisuuden kuvakulman etsimiseen ajoneuvoa liikuttamalla, ja kuvaushiha auttoi pitämään Ducaton ohjaamon lämpötilan kohtuullisena. Kuvaaminen tuntui paljon helpommalta kuin joskus aikaisemmin, jolloin käytin kameraa paljain käsin pakkasessa.

Klo 03.00 paikkeilla taivas alkoi pilveillä. Ensin harmistuin siitä, mutta sitten huomasin, että pilveytyminen tuotti kuviin dramatiikkaa, jota en ollut aiemmin tallentanut. Reissu oli siis hullu mutta myös haastava ja antoisa.

Soveltuvimpia digijärkkäreitä tämän tapaisten kuvien ottamiseen ovat ne mallit, jotka pystyvät tuottamaan kohinattomia tai vähäkohinaisia kuvia ISO 800-6400 herkkyyksillä. Valitettavasti Pentax k10d -kamerani ei ihan täytä vaatimuksiani tässä suhteessa, sillä ISO 800 -herkkyydellä kennon kohinaraidat tulevat näkyviin.

Hyvää Uutta Vuotta 2009!

Niin vuosi vaihtui, tunnelmia oli monenlaisia, ennen ja jälkeen vuodenvaihteen. Mitä oli viime vuosi kaikkinensa ja mitä tuo alkanut vuosi tullessaan?
Vain edellä olevan lauseen ensimmäiseen osaan löytyy vastauksia, toisen puolen näemme vasta vuoden 2009 lopussa.

Kuluneen vuoden kuvatulva on ollut entisestään suurempi, kameroiden ja laitteiden, joissa on lisävarusteena kamera, myynti on kasvanut edelleen.
Kameroiden kehitys on harpannut lähes peninkulman saappailla ja olemme nähneet uusia ja kehittyneempiä malleja muutaman kuukauden välein.
Toisaalta, on edelleen ihmisiä, jotka kuvaavavat filmille digitaalisen kuvan sijaan. Tosiasia on kuitenkin filmin väistyminen, digitaalisten kameroiden kehityksen edetessä.
Mikä tulee olemaan kuvatoimistojen asema tässä kehityksessä ja onko maksullisella kuvalla enää käyttöä, valokuvaamisen olemuksen muuttuessa jokapäiväisemmäksi.
Tosin, olen siinä määrin luottavainen, että ammattimaisen valokuvan kysyntä on edelleen vahva ja sillä on mahdollisuuksia pysyä kehityksessä mukana.
Nähdäkseni kuvatoimistojen on kuitenkin panostettava laatuun ja kuvamateriaalin monipuolisuuteen pysyäkseen kilpailussa mukana. On ilmeistä, että kuvatoimiston tulee myös, ainakin osittain kansainvälistyä, jotta sillä on riittävän laaja asiakaskunta toimintakyvyn ylläpitämiseksi.
Cartinassa olen huomannut, että tämänsuuntaista pyrkimystä on, lisääntyneenä ulkomaalaisten kuvaajien osallistumisesta kuvamateriaalin toimittamiseen.
Myös monia muita merkittäviä asioita on tapahtunut asiakkaisiin päin, mm kuvien valintojen suhteen.
Millainen mennyt valokuvausvuosi oli, voi jokainen vastata siihen itse ja tarkastella, oliko kuvamateriaalissa jotain erityistä, laatu kohdallaan, aiheet monipuolisia jne. Alkava vuosi tuo mukanaan jälleen uudet tarpeet ja lisää vaatimuksia kuvien suhteen.
Itseäni lähellä olevan luontokuvauksen näen tietyllä tapaa laajentuvan monipuolisempaan suuntaan, jossa ei enää pelkästään, jos näin voi sanoa, kuvata niitä ns tavallisia luontokuvia.
Aihepiiri kasvaa mielestäni enenevässä määrin ympäristökysymyksiin ja ilmastollisiin aiheisiin.
Huomattavaa on myös se, että ns kaupunkiluonto ja sen merkitys kuvaamisessa tulee kasvamaan, ihmisten urbanisoituessa ja tavallaan menettäessään kosketuksensa "oikeaan luontoon". Toki "oikean luonnon" kuvaamiseen ja kuvatarpeeseen on silti tarvetta.

Hyvää Uutta Vuotta 2009, t. Pekka

Luonto ja luonnon taideteos

Vaikka tähän vuodenaikaan on pimeää ja värien vähäisyyttä, vesisadetta, lunta, tuulta ja kylmää, löytyy luonnosta monenlaista iloa.
Silmät hakeutuvat erilaisiin yksityiskohtiin, luonnon omiin taideteoksiin. Korville löytyy toisenlainen äänimaailma, riippuen vallitsevasta ilmasta, vesipisarasta lumen ääniin, jopa ”äänetöntä” hiljaisuutta.
Näemmekö metsää puilta, osaammeko arvostaa luonnon ”työtä”? Millaisen vaikutuksen tekee tikan tai palokärjen koputus, oksan rasahdus hirven jalan alla, muuten hiljaisessa metsässä? Entä vesipisaran putoaminen, sen antaman vaitonaisen äänen, osuessaan maatuvaan puun lehteen? Löydämmekö luonnon itsensä maalaamat taulut, lumen muodostamat veistokset?
Kysymyksiä voi esittää ja asettaa lähes loputtomiin. Jokaisen meistä on kuitenkin löydettävä se oma jokin, johon asetamme itsemme luonnossa, olkoon luonto sitten erämaata, merellistä luontoa, nykyihmisen kaupunkiluontoa tai lähiluontoa, missä sitten olemmekin.
Tämä on pieni kertomus, tai oikeammin useiden kysymysten sarja, kysymyksiä, joita tuli esille, ollessani erään pienen ryhmän kanssa päivän aikana metsässä.
Jokainen voi jatkaa tätä listaa oman halunsa mukaan itselle mieleen tulevista kysymyksistä ja vastauksista.

Metsän antimia

Vaikka sääolosuhteet eivät aina suosi valokuvaajaa aurinkoisilla ja miellyttävillä ilmoilla, voi syksyisessä hämärässä metsässä olla silti monenlaista kuvattavaa sateistakin ja pimeydestä huolimatta.
Tosin suppilovahveroihin en törmännyt tekemälläni maanantaisella pienellä lähimetsän kierroksella, mutta muunlaisia sieniä kylläkin (viittaus otsikkoon Suppilovahverot huudossa). Pallomaiset känsätuhkelot, muste- ja hyytelö-sienet monilajisten kääpien kanssa olivat hyvin edustettuina.

Otsikolla Jopas välähti pohditaan valaistusta ja salaman käyttöä. Samaa asiaa pohdin minäkin kuvatessani oheisen kuvan esittämää hyytelösientä. Olisiko salaman tai muun lisävalon käyttö tuonut kuvaan muunlaista näkemystä?
No, se jäi kohdaltani arvoitukseksi, koska minulla ei ollut salamaa käytettävissä. Toisaalta tässä on uusintamahdollisuus salaman tai muun valolähteen kanssa tulevaisuudessa.

Tämänkin lyhyen retken aikana tuli esille tuo tunnistamisen vaikeus, josta oli puhetta tuossa edellämainitussa Suppilovahvero-jutussa. Valokuvia tuli otettua monesta eri kohteesta. mutta se tunnistus on vielä kesken. Osa kohteista oli jo entuudestaan tuttuja, osa vaatii alan kirjallisuuden tutkintaa. Se tuleeko tunnistamisestani oikeita ratkaisuja, jää nähtäväksi.
Oheisen kuvan esittämä sienilaji on hyytelösieniin kuuluva Keltahytykkä, Tremella mesenterica.

Viiden sekunnin maakotka

Tiesin maakotkaparin olevan kotonaan, koska olin kuullut niiden yhteysääniä vaaramaisemassa, jossa ne olivat pesineet jo vuosikausia. En käynyt häiritsemään niiden kotirauhaa, vaan seurasin niiden liikkeitä kilometrin etäisyydeltä pesästä.

Riittävän kauan tarkkailtuani huomasin, että vaaran rinteessä oli kelolatvainen mänty, jossa kotkat istuskelivat useammin kuin muissa puissa. Voidakseni seurata kotkien elämää ja kenties jopa kuvata niitä vein maastoon tekttakojun noin kahden sadan metrin päähän istuskelupuusta.

Ensimmäinen pitkä päivä kuvauskojussa oli sikäli onnekas, että kotka tuli istumaan puuhunsa. Äkäinen närhi syöksyili päin kotkaa, joka ei juurikaan piitannut häirinnästä. Valitsemani tarkkailupiste oli kuitenkin niin kaukana kohteesta, että jouduin käyttämään kolminkertaistavaa telejatketta 300 mm objektiivissa saadakseni edes jonkunlaisen kuvasarjan tilanteesta. Kuvien laatu oli heikko.

Seuraavana päivänä siirsin kojuni noin kolmenkymmenen metrin päähän kotkien istuskelupuusta ja jätin sen useiksi viikoiksi paikalleen, jotta kotkat tottuisivat siihen. Sitten menin taas kojuun kokonaiseksi päiväksi. Kiinnitin kameran jalustaan siten, että se osoitti puun latvaan ja varauduin kuvaamaan sarjalla, mikäli kotka tulisi paikalle.

Aurinko kiersi eteläiseltä taivaan puoliskolta pohjoiselle puoliskolle, mutta mitään ei tapahtunut. Hyttyset vain inisivät ja pyrkivät "ystävällisesti" iholleni. Söin evääni loppuun, ja välillä torkahtelin.

Aurinko oli painumassa jo taivaanrantaan, kun närhi alkoi räkättää jossakin kojuni takana. Tasainen meteli kesti noin tunnin, mistä arvasin, että kotka oli lähettyvillä. Kuitenkin yllätyin melkoisesti, kun kotka lennähti istumaan juuri siihen aihkipetäjään, johon olin suunnannut kamerani.

Painoin laukaisinta, ja kamerani tallensi kuvasarjan tilanteesta. Mutta en ehtinyt edes zoomata pisimpään polttoväliin, kun kotka lennähti tiehensä. Niinpä valmis kuva, jossa kotka istui kelopuun latvassa ja katsoi kohti kameraa, syntyi kroppaamalla 135 mm polttovälillä otetusta ruudusta.

Ehkä tuttavuuteni maakotkaparin kanssa kehittyy vielä niin, että ne jaksavat luottaa omituiseen silmään, joka tuijottaa niitä aina paikkaansa vaihtavasta "muurahaiskeosta".

LUONTO JA LUONTOKUVA, pohdintaa luonnosta ja luontokuvauksesta

Siinä on sanapari, kaksi sanaa, joilla on merkitystä usealle ihmiselle, voisi oikeastaan sanoa kaikille. Ei taida olla niin urbanisoitunutta ihmistä, jolle luonto ei merkitsisi mitään, vaikka välillä tuntuukin, että luonnosta ei välitetä, suhtaudutaan välinpitämättömästi.

Niin tai näin, mitä luonto sitten on ja mikä on luontokuva?

Luonto sanana on sinänsä hyvin vanha, sen esiintyessä kirjakielessä jo 1500 -luvulla. Uusi kieliopas määrittelee sanan yhdeksi muodoksi elollinen ja eloton maailma paitsi ihmiskäden tuotteita.

Tarkoittaako tämä alkuperäistä luontoa, ihmisen toiminnasta riippumatonta elinympäristöä maailman eri lajeille vai voidaanko puhua luonnontilaisesta ympäristöstä, jossa on ihmiskäden jälkiä havaittavissa, elämän kiertokulun tapahtuessa kuitenkin luonnonvaraisesti.

Luontokuva ja sen olemassaolo tuo luonnon läheiseksi myös niille ihmisille, joilla ei ole tänä päivänä mahdollisuutta päästä luonnon "helmaan" erinäisistä syistä.

Näitä syitä voivat olla mm juuri edellä mainittu urbanisoituminen, kaupunkirakenteen muuttuminen luontoa hylkiväksi, ikäkysymykset liikkumisen vaikeutuessa, luonnon "karkaaminen" ulottumattomiin, lähiluonnon tuhoutuessa.

Tässä mielessä luonnonvalokuvaajat, luontokuvaajat edistävät luonnon säilymistä ihmisten mielissä, kuvaajien kuvatessa monipuolisesti luonnon olemassaoloa ja sen tapahtumia, laajentavat ymmärrystä luontoa kohtaa, mahdollisesti estävät sen tuhoutumista.

Voidaan myös olettaa, että luontokuva on merkittävä tiedonvälityskeino ympäristömme tilasta ja kehityksestä.

Mutta, mikä sitten on oikeastaan luontokuva?  

Lienee selvä, että rakentamaton ja muutenkin koskematon suoalue esimerkiksi, on luontoa ja siitä otettu kuva on luontokuva. Siis on tehty luonnonkuvaus suolta.

Toisaalta, jos on otettu kuva kasvista vaikkapa kivijalan vieressä, niin onko se luontokuva?

Tässä tapauksessa on tehty kuvaus kasvista ympäristössään.

Tarkoituksenani ei ollut kirjoittaa pitkää, täydellisyyttä hakevaa mietelmää luonnosta tai luontokuvasta, vaan tarkoituksenani on herätellä muiden ajatuksia, joihin itse paneudun kuvatessani luontoa  kuin myös kasvejakin.

Olisi mukavaa tietää, minkä suuntaisia ajatuksia, kokemuksia ja käsitteitä on muilla luonnonvalokuvaajilla, luontokuvaajilla ja muilla asiasta kiinnostuneilla, luonnosta, luontokuvasta ja sen merkityksestä.