Tiesin maakotkaparin olevan kotonaan, koska olin kuullut niiden yhteysääniä vaaramaisemassa, jossa ne olivat pesineet jo vuosikausia. En käynyt häiritsemään niiden kotirauhaa, vaan seurasin niiden liikkeitä kilometrin etäisyydeltä pesästä.
Riittävän kauan tarkkailtuani huomasin, että vaaran rinteessä oli kelolatvainen mänty, jossa kotkat istuskelivat useammin kuin muissa puissa. Voidakseni seurata kotkien elämää ja kenties jopa kuvata niitä vein maastoon tekttakojun noin kahden sadan metrin päähän istuskelupuusta.
Ensimmäinen pitkä päivä kuvauskojussa oli sikäli onnekas, että kotka tuli istumaan puuhunsa. Äkäinen närhi syöksyili päin kotkaa, joka ei juurikaan piitannut häirinnästä. Valitsemani tarkkailupiste oli kuitenkin niin kaukana kohteesta, että jouduin käyttämään kolminkertaistavaa telejatketta 300 mm objektiivissa saadakseni edes jonkunlaisen kuvasarjan tilanteesta. Kuvien laatu oli heikko.
Seuraavana päivänä siirsin kojuni noin kolmenkymmenen metrin päähän kotkien istuskelupuusta ja jätin sen useiksi viikoiksi paikalleen, jotta kotkat tottuisivat siihen. Sitten menin taas kojuun kokonaiseksi päiväksi. Kiinnitin kameran jalustaan siten, että se osoitti puun latvaan ja varauduin kuvaamaan sarjalla, mikäli kotka tulisi paikalle.
Aurinko kiersi eteläiseltä taivaan puoliskolta pohjoiselle puoliskolle, mutta mitään ei tapahtunut. Hyttyset vain inisivät ja pyrkivät "ystävällisesti" iholleni. Söin evääni loppuun, ja välillä torkahtelin.
Aurinko oli painumassa jo taivaanrantaan, kun närhi alkoi räkättää jossakin kojuni takana. Tasainen meteli kesti noin tunnin, mistä arvasin, että kotka oli lähettyvillä. Kuitenkin yllätyin melkoisesti, kun kotka lennähti istumaan juuri siihen aihkipetäjään, johon olin suunnannut kamerani.
Painoin laukaisinta, ja kamerani tallensi kuvasarjan tilanteesta. Mutta en ehtinyt edes zoomata pisimpään polttoväliin, kun kotka lennähti tiehensä. Niinpä valmis kuva, jossa kotka istui kelopuun latvassa ja katsoi kohti kameraa, syntyi kroppaamalla 135 mm polttovälillä otetusta ruudusta.
Ehkä tuttavuuteni maakotkaparin kanssa kehittyy vielä niin, että ne jaksavat luottaa omituiseen silmään, joka tuijottaa niitä aina paikkaansa vaihtavasta "muurahaiskeosta".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti