Luonto ja luonnon taideteos

Vaikka tähän vuodenaikaan on pimeää ja värien vähäisyyttä, vesisadetta, lunta, tuulta ja kylmää, löytyy luonnosta monenlaista iloa.
Silmät hakeutuvat erilaisiin yksityiskohtiin, luonnon omiin taideteoksiin. Korville löytyy toisenlainen äänimaailma, riippuen vallitsevasta ilmasta, vesipisarasta lumen ääniin, jopa ”äänetöntä” hiljaisuutta.
Näemmekö metsää puilta, osaammeko arvostaa luonnon ”työtä”? Millaisen vaikutuksen tekee tikan tai palokärjen koputus, oksan rasahdus hirven jalan alla, muuten hiljaisessa metsässä? Entä vesipisaran putoaminen, sen antaman vaitonaisen äänen, osuessaan maatuvaan puun lehteen? Löydämmekö luonnon itsensä maalaamat taulut, lumen muodostamat veistokset?
Kysymyksiä voi esittää ja asettaa lähes loputtomiin. Jokaisen meistä on kuitenkin löydettävä se oma jokin, johon asetamme itsemme luonnossa, olkoon luonto sitten erämaata, merellistä luontoa, nykyihmisen kaupunkiluontoa tai lähiluontoa, missä sitten olemmekin.
Tämä on pieni kertomus, tai oikeammin useiden kysymysten sarja, kysymyksiä, joita tuli esille, ollessani erään pienen ryhmän kanssa päivän aikana metsässä.
Jokainen voi jatkaa tätä listaa oman halunsa mukaan itselle mieleen tulevista kysymyksistä ja vastauksista.

Luonto vaipuu uneen, lumi peittää maan. ..

Ensilumi satoi eteläiseenkin Suomeen. Tuleeko Talvesta oikea Talvi lumineen ja pakkasineen koko maan mitalla? Alku näyttäisi hyvältä, on pakkasta, lähes koko maassa on lunta, vaikkakin vähän.
Alkaa vuoden pimein aika, valoa on vähän, auringon noustessa vain hetkeksi taivaanrantaan, osassa Suomea aurinkoa ei enää näy ollenkaan muutamaan viikkoon.
Luonto vaipuu osin lepoon, herätäkseen taas keväämmällä auringon matkassa uuteen kukoistukseensa. Pohjoisella pallonpuoliskolla elämä luonnossa minimoituu, vietetään kaamosaikaa, nukutaan talviunta.

Valokuvaajalle tämä kaikki luo haasteita, tarttua viimeisiin valonsäteisiin, kuvata väreiltään niukanlaista luontoa, löytää pimeässä kuvauskohteita, joissa on luonnontaikaa, elämänkirjoa.

Millaisia kuvia itse haluaisin tällä hetkellä ottaa. Ensimmäiseksi tulee mieleen revontulet, joita olen jo kauan miettinyt omalla kohdallani, koska saan sellaisen kuvaustoiminnon aikaiseksi.
Se kuitenkin on aina jäänyt eri syistä ja on edelleen toteutumatta. No, siinähän sitä riittää kuvauskohdetta tulevaisuuteen.

Kaikkinensa, se mikä on ollut mielessäni jo vuosia ja ehkä yksi mielenkiintoisimmista yksittäisistä kuvausaiheista itselleni ja nimenomaa juuri nyt kaamosaikaan, on Sininen Hetki.

Olla osallisena Sinisessä Hetkessä, pyrkiä taltioimaan kiitävä hetki kuvaksi.

Sinisiä Hetkiä

Ilmastonmuutos(ko)?

Ilmastonmuutos vaikuttaa sadannan määrään. Maapallon ilmasto muuttuu ja sen lämpeneminen on tosiasia. Viimeisen sadan vuoden aikana keskilämpötila on noussut 0,74 astetta maapallolla. Tämä on vaikuttanut jää- ja lumipeitteiden kaventumiseen ja vähenemiseen.

Kasvihuoneilmiön vaikutuksesta sadanta on lisääntynyt maapallon eri osissa ja toisaalta sen vaikutuksesta tietyissä osissa kuivuus on noussut suureksi ongelmaksi.
Vaikka kasvihuoneilmiö sinänsä on yksi elämisen ehdoista, ihmisen toiminta on lisännyt ja voimistanut sitä.

Esittävätkö oheiset kuvat ilmastonmuutosta, voi jokainen päätellä itse. Itselleni, ne esittävät ensisijaisesti syksyn sateita ja vasta toiseksi ilmaston muuttumista.
Kuvat otettu tämän blogin julkaisupäivänä Tikkurilankoskelta, Vantaalta.

Pimeän sävyjä

Näin vuoden pimeimpään aikaan syysmasennus uhkaa valokuvaajan mieltä. Vettä sataa, ja varjot kaartuvat mustilla kujilla kulkijan niskaan. Valoa ei ole missään riittävästi kirkkaiden ja raikkaiden kuvien saamiseksi. Lisätään vielä hyytävä talventuoksuinen tuuli, niin kameran hipelöiminen sormet kohmeessa ei paljoa houkuttele! Vai ehkä sittenkin?
Nythän on paras aika etsiä kuviin tummia sävyjä. Pimeyttä ei näin marraskuun kynnyksellä tarvitse odotella kovin myöhään iltapäivään. Eli tukeva jalusta kainaloon ja kaupungille kävelemään.
Monet rakennukset ovat nykyään hienosti valaistuja. Ennestään tutusta ja paljonkin kuvatusta kohteesta voi tulla ihan uusia piirteitä esille hämärässä. Puistot ja katulyhdyt luovat jännittävän tunnelman, jonka tallentamisessa riittää haastetta. Sataman mustassa vedessä jäitä odottelevat valkoiset veneet luovat mielenkiintoisia jyrkkiä kontrasteja. Autojen valot piirtyvät helminauhana käytettäessä pitkiä valotusaikoja. Kun alkaa miettiä, niin kuvattavaa on todella paljon, taitaa vaan syksy ja pimeys loppua kesken!

Monesti pimeällä otetuissa kuvissa, joissa on paljon valonlähteitä, histogrammi kertoo totuuden: kuvia pitää säätä melko rajusti sävyjen löytymiseksi. Todellisuutta vastaavan valkotasapainon löytäminen muistin varassa, on mielestäni paljon vaikeampaa kuin päivänvalossa otetuissa kuvissa. Toisaalta paljonkin pielessä oleva valkotasapaino, saattaa toimia hienosti yökuvissa. Tummat kuvat kertovat myös paljon näytön säädöistä, että löytyykö niitä sävyjä vai näkyykö pelkkää mustaa?Itselläni yksi asia unohtuu lähes aina, kun kiinnitän kameran jalustaan. Unohdan nimittäin napsauttaa objektiivista kuvanvakaajan pois päältä. Sen kaiketi pitäisi tunnistaa olevansa jalustassa, mutta eipä tunnu toimivan kovinkaan hyvin. Yleensä parin kuvan jälkeen asia muistuu mieleen, mutta onpa käynyt niinkin, että kotona paljastuu kymmeniä ”tärähtäneitä” kuvia.

Puolukka ja sianpuolukka

Olen tiennyt lapsesta saakka, että puolukka ja sianpuolukka ovat kaksi eri lajia ja että puolukan marjoja kannattaa poimia mutta sianpuolukan ei.

Olen mieltänyt sianpuolukan jollain tavalla sekundapuolukaksi. Sehän ei ole mehukas vaan kiinteä ja jotenkin mauton. Puolukan ja sianpuolukan ero on suunnilleen samanlainen kuin mustikan ja juolukan tai riekonmarjan ja variksenmarjan. Se, joka on maistanut niitä kaikkia, ymmärtää vertauksen.

Kesä 2008 ei ollut hyvä marjakesä Itä-Lapissa. Hillat, mustikat ja puolukat kehittyivät kyllä oikean näköisiksi, mutta ne jäivät vaille auringon antamaa makeutta. Minulla ainakaan ei ollut hoppua päästä marjametsään.

Metsässä kulkeminen on mukavaa ilman erityistä syytäkin. Saahan siellä raitista ilmaa, ja stressi katoaa jonnekin kuin itsestään. Silmät mittailevat maisemia ja poimivat yksityiskohtia. Korvat herkistyvät elollisen ja elottoman luonnon äänille. Mieleen nousee myönteisiä kuvia kaukaisesta lapsuudesta.

Kas, tuossahan on maan rajassa erikoisen näköinen kasvi. Se muistuttaa puolukkaa, mutta sen marjat eivät ole puolukoita. Mikä kumma se mahtaa olla? Kuinka olen voinut unohtaa? No, otetaan kuva ja katsotaan kotona kasvikirjasta.

Opus määrittelee kasvin sianpuolukaksi. Äh, pitäisi harrastaa nykyistä enemmän marjastusta.

LUONTO JA LUONTOKUVA, pohdintaa luontokuvan olemuksesta

Vuoden suurin ja lienee myös merkittävin valokuvatapahtuma on takanapäin, kerrotaan, että jopa pohjoismaiden suurin luontokuvatapahtuma ja samalla maailman merkittävin kansallinen luontokuvakilpailu, tapahtuma, jossa valitaan Vuoden Luontokuva.
Miksi se on niin merkityksellinen yllä olevan otsikon suhteen? Koska se luo kuvaa ja suuntaa luonnon olemukseen ja luontokuvaan yleensäkin sekä käsitteitä luonnosta ja luontokuvasta.

Tapahtumalla on huomattava vaikutus suomalaiseen luontokuvaukseen, eikä sen näkyvyyttä voi väheksyä julkisuuden piirissä, sen osoittaa jo laajalle virinnyt keskustelu tapahtuman tiimoilta. Arvostusta lisää myös arvovaltaisen tahon osallistuminen ja kiinnostus tapahtumaan.

Voittajat ovat selvinneet ja Vuoden Luontokuva on valittu. Tosin herää kysymys, onko se luontokuva vai jokin muu? Valittu kuva ei ilman selityksiä olisi ollut toimiva luontokuva, koska se, ainakin minusta, viittaa selkeästi yhteen suomalaisista vuodenajoista ja on kaikkinensa sijoitettu rakennettuun ympäristöön. Itse pidän kuvaa ehkä jonkinlaisena ympäristökuvana, jota voidaan pitää, kun oikein ajatusta venytetään, jonkinasteisena kannanottona ilmastonmuutokseen. Tosin kuva ei sitäkään kerro, jos kuvan tarkoitusta ei olisi kerrottu.
Miten tuomaristo on saanut siitä luontokuvan, en tiedä, ehkä heillä on erilaiset käsitykset luonnosta ja kielen ymmärtämisestä, kuin minulla.

Niin tai näin, aiemmin peräsin vähän saman tapaisen otsikon alla tässä samaisessa blogissa luontokuvan käsitteitä, millaisia muilla on. Nyt niitä tulikin roppakaupalla puolesta ja vastaan, jos niin voi sanoa, tosin aivan toiselta taholta, kuin tämän blogin kautta.
Lukemalla moninaisia blogeja ja lehtien keskustelupalstoja, olen saanut erinomaisen käsityksen luontokuvasta ja sen olemuksesta. Ja voin todeta, ei tarvitse vielä ripustaa kameraa naulaan.

Suomen suurin alan yhdistys otti kantaa Vuoden Luontokuvalla, mikä on luontokuva. Tämän perusteella luontokuva voi oikeastaan olla ihan mitä vaan, jos se edes ”haiskahtaakin” vähän luonnolle eli ko kuva voisi olla vaikkapa luonnonkukka maljakossa lipaston päällä. Onhan siinä jo monta elementtiä luonnosta, se kukka, vesi maljakossa, lasi, joka on tehty hiekasta, lipasto, joka on tehty puusta jne.
Mutta, mutta. .. kun tuo esittämäni luonnonkukkakuva ei kuitenkaan ole luontokuva, ei ainakaan minusta.
Mikä on kuvan sanoma, se pitäisi selvitä kuvaa katsomalla, ainakin pääpiirteittäin, ilman selityksiä. Kaikkien luontokuvaajien onneksi, suurin osa ihmisistä näyttää ymmärtävän mikä on ja millainen luontokuvan tulisi olla, myös sanan merkityksessä.
Keskustelua seuranneena, se voi olla jopa taidekuvasuuntainenkin, kunhan se on luonnosta lähtöisin.

Joskus se vaan harmittaa niin...

Kuvaustilanteissa tulee liiankin usein eteen kohteita, joissa ärräpäät lentelee ja höyry nousee korvista. Varsinkin hienojen vanhojen rakennusten ympäristöissä on joskus mitä eriskummallisimpia virityksiä. Usein siirtelen niitä pois tieltä ja palautan tietenkin kuvauksen jälkeen paikoileen, manipulointiako? Hehheh.
Tämä esimerkki ei ole edes sieltä pahimmasta päästä, vaan kyllä tuo sähkökaappi tuossa nurkalla pikkusen ärsytti, . Sitähän ei missään tapauksessa voi maalata, vai voiko? No, lumikolasta en puhu mitään.

Kerroppa omista kokemuksistasi, olis mukava lukea ja nähdä