Lapsuuden purolla

Putkiremontti on iloinen asia! Pian neljä viikkoa takana ja toiset neljä edessä. Onneksi löytyi evakkopaikka naapurikaupungista Nokialta, joka sattuu olemaan lapsuuden kotikaupunkini. Metsät joita tuli lapsena koluttua ilman kameraa ovat nyt mielenkiinnon kohteena. Paljon muistoja tulvii mieleen 25 – 30 vuoden takaa. Asutus on työntynyt jo lähelle niitä ”kaukaisia” erämaita, joissa lapsena kuljettiin ja ihmeteltiin luontoa. Jännittävimpiä kohteita näillä retkillä oli pitkin Nokiaa kiemurteleva Laajanoja, joka kuljettaa useammalta järveltä keräämäänsä veden Nokianvirtaan ja siitä Kokemäenjokea pitkin kohti merta.

Viime vuosina puron varteen on rakennettu luontopolku, jota käytetään myös metsäopetukseen. Polku alkaakin sopivasti läheisen koulun pihasta, joten luulisi olevan helppo lähteä lasten kanssa luontoon ilman sen suurempia järjestelyjä.

Nyt on tullut pari iltaa kuljettua puronvarsia, ja pikkuhiljaa vanhat polut muistuvat mieleen. Jännittävää, kun joku paikka on ollut pitkään vain muistikuvissa, ja nyt voi todeta, että onko se vielä sellainen kuin sen muistaa olevan. Yleisesti ottaen voisi todeta, että mäet ovat pienentyneet ja purot kutistuneet, mistä lie sitten johtuu…

Aika paljon ihmisiä näkyy liikkuvan luontopolulla ja tuntuvat kyllä jutustelun perusteella arvostavan korkealle tällaisen hienon luontokohteen. Netistä löytyi tieto, jonka mukaan Laajanojan purolohikanta on todettu alkuperäiseksi tuhansien vuosien takaa. Nyt en ole kaloja nähnyt, mutta muistan kyllä, että niitä lapsena katseltiin.Toivottavasti innokas asuntorakentaminen pysyy sopivasti etäällä purovarresta, jotta tulevaisuudessakin lapset voivat tehdä ikimuistoisia retkiä jännittävälle purolle ja kokea niitä elämyksiä mitä metsäluonto voi antaa.

Tietoa Laajanojasta ja luontopolusta löytyy linkeistä:

http://www.pirkanmaanmetsat.fi/metsaopetuspolku/Nokia/nokia.htm

http://www.koulut.nokiankaupunki.fi/ahaa/Luonto/LRindex.htm

Cartinan purokuvia

Puhdas Itämeri - olis vain!

Näin alkusyksystä, kun suurin osa ravinteista on kulutettu loppuun, ja vedet jäähtyy, on usein hetkin ennen syysmyrskyjen alkamista. Näihin aikoihin alkaa meduusojakin ilmaantumaan, ja merivesi on hetkellisesti vähän kirkkaampaa.

Kävin ulkoiluttamassa kameraani, ihan tarkoituksenhakuisesti saadakseni Itämerestä vähän värikkäämmän ja puhtaamman vaikutelman. Hyvä vai huono asia? Jos tällaista olisi keskikesälläkin, niin sitten oltaisiin Itämeren puhdistamisessa jo hyvin pitkällä. Ainakin nämä on ihan toisenlaisia, kuin mitä se vihreä mönjä kesällä on. Hyvää tavoitetilaa. Kirkkaammaksi ja puhtaammiksi minä vesiä toivoisin, vaikka turha sitä on haikailla sellaisia näkösyvyyksiä mitä tuolla vielä 60-luvulla on ollut. Silloin kuulemma näki viiteen metriin pohjaan. Nyt voi parhaimmillaan nähdä 2 metriä. Normaalisti vain alle metriin.

Kuvaukseni tapahtui ulkosaaristossa Gåsgrundet nimisen Espoon kaupungin ulkoilusaaren rannoilla ja lammikoissa. Paikkahan on vain noin 0,5 kilometrin päässä Espoon jätevedenpuhdistamon purkupaikasta.

Loputkin kuvat ilmaantuvat kuvapankkiin, kunhan saan ne sinne ladattua. Löytyvät toistaiseksi omilta sivuiltani os. www.kettunen.1g.fi/kuvat/vedenalaista/.



Lisää Itämeri-kuvia löydät Cartinan sivuilta os. cartinafinland.fi/kuvapankki/en/search/baltic+sea.html

Tienvarsi kuvauksia

Osa-aikaisen tienvarsikuvaajan raportti kolme.

Alatornion kirkko on jo pitkää roikkunut kuvauslistani kärkipäässä. Kuljen kaksi kertaa vuodessa Tornion kautta Kilpisjärvelle, tähän mennessä en ole löytänyt Alatorniota, saatikka ko. kirkkoa. Noh, tällä kertaa töpeksijän onni puuttui asiaan.

Olin jo onnellisesti ohittamassa Torniota ja menossa vinhaa vauhtia kohti pohjoista, kun ryhmityin väärälle kaistalle, siitä ei saanut ajaa kuin suoraan, johonkin parkkiin, ja koska oli menossa juuri se viikonpäivä, jolloin noudatan liikennesääntöjä, niin ajoin sisään, ja huomasin olevani Tornion rautatieasemalla. No sehän sopi, sillä nämäkin rakennukset ovat kuvauslistallani, joten kuvattava tämäkin tiilikasa oli.

Mieluummin kuvaan tällaisia, alla olevan, Myllymäen rautatieaseman kaltaisia rakennuksia. Lieneekö viehtymys näihin kauniisiin vanhoihin rakennuksiin peräisin poikavuosilta, jolloin sain viettää kesäni Pieksämäellä, oikeassa maalaistalossa. Siellä leikattiin heinätkin hevosen vetämällä leikkuukoneella ja säilöttiin latoon. Se heinien tiiviiksi tamppaaminen ladossa, se oli jotakin se.






Jaha, no joo, palataanpa asiaan. Asemalta poistuessani avautui koko Tornion kaupunki silmieni eteen, mm. kaksi kirkontornia häämötti horisontissa, joten pikainen muutos suunnitelmiin ja kirkkoja katsomaan, auton keula kohti keskustaa. – Ja hupsis, huomasin olevani Ruotsissa.

Pieni paniikki siinä iski päälle, mutta ajattelin, että kai täältä pois pääsee samaa tietä jota olin tullutkin. Hetken harhailtuani löysinkin sillanpään ja reitin kotosuomeen. Se hyöty tästä Ruotsin vierailusta oli, että sain näköyhteyden siihen oikeaan Alatornion kirkkoon, jota ei kumpikaan aiemmin näkemästäni ollut.

Välillä kirkko häipyi näkyvistäni mutta sinnikkäästi jatkoin etsintää. Pari umpiperää jollain omakotialueella kierrettyäni, löysin kuin löysinkin perille. Ja kyllä kannatti, on muuten yksi komeimmista kirkoista jonka olen nähnyt, - suosittelen.






Jaa, että miksi tämä mielenkiinto juuri tähän kirkkoon. No, Alatornion kirkko on yksi Struven ketjun mittauspaikoista ja ko. ketju on Unescon maailmanperintökohde.

Lisää kirkkoja, täällä
Lisää asemia, täällä
Struven ketju, täällä

Minkä kuvan olisit halunut ottaa?

Maailma on täynnä toinen toistaan hienompia kuvia. Mikäs siinä. Jotkut onnistuu, osaa, ovat taitavia, tai pieni prosentti laskee tuurin varaan, ja saa niitä sattumia äärimmäisen varvahkosti. Tai mikä nyt on hieno ja mikä ei? Sekin on ainakin osittain subjektiivinen juttu. Yksi tykkää yhdestä ja toinen toisesta. Noh. Ainakin itselläni on vaikeata arvostaa omia töitäni. Olen tällainen räpsiä. Kuvat syntyvät itsetään, omalla painollaan, joskus jopa suoltamalla. Mutta minkä kuvan olisin halunut ottaa? Minkä näkemäni kuvan kuvan ottaja haluaisin olla - siis myös pitkällä juoksulla? Minkälaisia kuvia haluaisin ottaa? Mitä taitoja haluaisin oppia/osata? Jotain kehityssuuntia mihin tavoitella? Vai pelkkää utiopiaa?

Itse en oikein usko siihen että jotain hienoa ja suurta syntyy itsestään noin vain. Sen hyvän eteen pitää tehdä työtä ja sen on käytännössä usein aika pitkä prosessi, ennemminkin taitoa kuin tuuria. Ainakin suurin osa hienoista ja arvostamistani kuvista on pitkän linjan kuvaajien ottamia, ei tuurilla, eikä niinkään välttämättä tekniikalla, vaan ensisijaisesti osaamisella - pitkän puurtamisen ja erikoistumisen tuloksena. Itse ehkä poikkean idoleistani siinä, että olen vähän kaikkea, enkä mitään kunnolla.

En halua olla mikään Hannu Hautala, tai minkään aikakauden Vuoden Luontokuva-aikakauden tai vuosikilpailun voittaja. Paljon mielummin olisin jonkun sellaisen luonto- tai muun kuvituskuvan ottaja, jonka kuva päätyy / käytetään jossain merkittävässä yhteydessä, missä kuva vaikuttaa. Kuva on se juttu, ei se että olet joku tietty hypetetty, tai tohtoroitu kuvaaja, tai poikkeuksellisen hyvillä suhteilla tai rahalla menestynyt kuvaaja. Menestystä ja tunnettavuutta voi saada niin monella tavalla, että ainakin itse toivoisin omien kuvituksellisten ansioiden tulevan ensisijaisesti kuvien kautta, koska vasta silloin voi pitää itseäni hyvänä kuvaajana. Muulla nyt ei sillei ainakaan ole itselleni merkitystä.

Silloin kun kuva tai kuvitus sopii ja täydentää sen asiayhteyden enemmän kuin hyvin, niin silloin kuva tai kuvitus on merkittävä. Ennemminkin haluan tuotokseni yhdistyvän johonkin hienoon arvostettuun, ennemminkin kuin johonkin hienon ja arvostetun vastakohtaan. Toisaalta kuva on vain kuva. Niitä tulee ja menee.

Stillkuvapuolen asioita voi ehkä olla liian vaikeata kommentoida. Siksi minun on esim. helpoimpi ottaa kantaa siihen että minkä liikkuvan kuvan pätkän hyvin mielelläni kuvaisin, jos olisin tv-/mainos-/videokuvaaja. Siinä tapauksessa haluaisin olla esim. oheisten videoiden kuvaaja / tekijä:

http://www.youtube.com/watch?v=-JpJjsHgYHA
Enigma - Return to innocence

tai

http://www.youtube.com/watch?v=bd2B6SjMh_w
Gnarls Barkley - Crazy

ps. Toisaalta jos ei osaa sanoa että minkä kuvan haluaisi olla ottanut, niin asian voi myös pukea niin, että missä erityisessä paikassa / asiaa haluaisit joskus päästä kuvaamaan. Hmm...Itse kun olen tällainen hyvin vähän matkusteleva, niin ennemminkin kotinurkissa. Kerran nuoruudessa perhokalastajan-pojankloppina, ehkä 13:sta vanhana olin perhokalassa Mäntyharjunreitin Miekankoskella. Edes illan pimetessä ei sinä päivänä sinne tullut ketään muita kalaan. Sen sijaan koskelle saapui ihan käsittämättömän paljon lepakoita, että piti oikein lopettaa kalastus. Olisin muuten joutunut ikäviin vapautushommiin. Se on ainakin painunut mun mieleen, ja vuosia olen haikaillut että olisin vastaavassa tilanteessa kameroiden ja salamoiden kanssa. Lepakkokannat vaan taitaa olla viimeisen 25 vuoden aikana hieman taantuneet - kuvittelisin.

Epäonnistuneita...ko?

Monesti onnistuneen ja epäonnistuneen valokuvan välillä on vain hiuksenhieno ero. Kysymys voi olla sekunnin murto-osista. Taitavien kuvaajien tuotoksia katsellessa, ei aina tule mieleen se kokemus ja taito, mikä piilottelee lopputuloksen takana. Tilanteiden lukeminen ja kyky arvata, tai ehkä paremminkin aavistaa, mitä seuraavaksi tapahtuu, luo paremman mahdollisuuden laukaista kamera juuri oikealla hetkellä. Kuitenkin usein käy ainakin itselleni niin, että kun painaa laukaisinta, tilanne on jo ohi. Ja se tapahtuma, minkä takia kameran on laukaissut, on poissa ikiajoiksi.

Tällainen ”epäonnistunut” kuva saattaa silti olla hyvä tai jopa parempi, kuin se alkuasetelmasta suunniteltu, kuvaamatta jäänyt valokuva. Luulisin monessa huomiota keränneessä uutiskuvassa, vaikka ovatkin taidokkaiden kuvaajien ottamia, olevan enemmän tai vähemmän tällaista liukumaa kuvatuksi aiotusta hetkestä. Maailman kiihkeissä tapahtumissa pysäytyskuva on oiva tapa seisahtua ajattelemaan, mitä oikein tapahtuu? Valokuvan katsojalle jää kuitenkin mielestäni vastuu ymmärtää, että kuva on voitu julkaista tarkoitushakuisesti, hyvässä tai pahassa. Ennen kuvanottoa on tapahtunut asioita, ja sen jälkeenkin on tapahtunut jotakin. Valokuva pakottaa ajattelemaan, se on itselleni ainakin suuri osa valokuvan kiehtovaa luonnetta.

Omista kuvistani ei taida tuollaisia uutiskynnyksen ylittäviä otoksia löytyä, mutta törmäsinpä kuvapankkia selaillessani muutamaan roskakorin välttäneeseen kuvaan, joissa ajoitus on mennyt hieman hutiin.

Jokunen vuosi sitten Alpeilla huomasin levähdyspaikalla koiran, joka istahti ihailemaan vuoren huipulta avautuvaa maisemaa. Koiran ilme kiinnitti heti huomioni. Mutta pokkarin hidas tarkennus ei ehtinyt mukaan, kun koira jo jatkoi matkaansa.

Eräänä talvipäivänä parvi hömötiaisia poseerasi auliisti, ja sain mukavia kuvia. Eräs lintu asettui kannon nokkaan, ja tällainenhan siitä sitten tuli. Itse kyllä pidän kuvasta oikeastaan enemmän tällaisena kuin aiotun kaltaisena.Kaakkurit ovat yllättävän uteliaita lintuja. Ainakin kohdalleni osuneet ovat usein uineet melko lähelle katsastamaan, että mikäs kulkija tuo on. Tämäkin tuli, mutta lähti melkoisen hätäisesti. Mahtoikohan pelästyä näkemäänsä?

Hirvikärpäsen kuolema

Yksin ei luonnossa liikkujan tarvitse syksyisin todellakaan kulkea. Seuraa löytyy aina – nimittäin hirvikärpäsistä! Tuo jo melko pohjoiseenkin levinnyt hirven ulkoloinen pörähtää harmillisesti ihmisenkin niskaan. Monet inhoavat otusta niin paljon, että jättävät syksyiset metsäretket kokonaan väliin. Jotkut saattavat saada hirvikärpäsen puremista pahoja ihottumaoireitakin. Itse mielelläni välttelen metsässä sellaisia paikkoja, joissa tietää saavansa kintereilleen liudan noita kiusanhenkiä. Joskus saattaa onnistua kulkemaan hyvän tovin ennen kuin kuuluu se tuttu surahdus, ja sitten peli onkin jo menetetty. Silloin askel pitenee ja tahti kiristyy, valokuvaamiseen keskittyminen on hankalaa, ja alkaa tehdä mieli lähteä kotiin. Jatkuvasti kuvittelee, että joku mönkii päässä ja niinhän siellä yleensä mönkiikin. Mutta kun yrittää sormin haroa niin mitään ei löydy. Ovat ne vaan niin taidokkaita piilottelijoita. Itselleni tulee monesti mieleen kauhukuva, entä jos se livahtaa korvaan? Saattaisi olla edessä käynti lääkärillä, jotta otus saataisiin pois.

Käsittääkseni hirvikärpäselle ei Suomen luonnosta löydy luonnollista vihollista, mutta kuolleille hirvikärpäsille löytyy kyllä käyttöä, jos vain sopivasti sattuu. Katselin eilen järven rannassa hopeaseppien parveilua syysauringon loisteessa kun tajusin jonkun liikkuvan korvani vieressä. Salamannopea käden liike tavoitti hirvikärpäsen ja olen aivan varma, että se oli matkalla korvaani. Totuttu pyöräytys sormien välissä ja sen jälkeen nakkasin häiritsijän viimeiselle ilmalennolleen. Se putosi veteen ja jäi siihen kellumaan. Hetken kuluttua pieni vesimittari pinkoi paikalle ja kävi ahnaasti helpon saaliin kimppuun. Kaivelin makrolasin repusta ja kuvasin tuon ikimuistoisen hetken. Jostakin syystä, vaikka eläinten ystävä olenkin, en tuntenut yhtään sääliä hirvikärpäsen kohtalosta.
Veden pieni aaltoilu karsi hieman onnistuneiden kuvien määrää, sillä makrokuviin tulee liike-epäterävyyttä todella helposti. Saman asian kanssa tulee tuskailtua myös kasveja kuvatessa, tuntuu, että aina tuulee!

Onneksi kirpeät syysaamut ovat tuloillaan ja yöpakkanenkin jo kolkuttelee ovella. Kylmänkankeilla siivillä on hirvikärpästen hankala lentää ja metsässä voi taas kulkea rauhassa.

Kissojen Yössä

Palattuani Karibialta takaisin Suomeen, menin ensimmäiseksi vapaaehtoishommiin Korkeasaaren Kissojen Yö-tapahtumaan. Kamera oli tietysti mukana, vaikkei kuvista yleensä tule kovin hienoja, koska niissä on joko kalterit edessä taikka pleksilasin heijastumia.

Mutta tälläpä kertaa kävi tuuri. Kissaeläimiä näkee aktiivisena aika harvoin eläintarhoissa, mutta Kissojen Yönä leopardit, leijonat, tiikerit ja muut pienemmät kissaeläimet liikuskelevat häkeissään ja odottavat malttamattomina ruokaansa.

Lumileopardit Tara ja Erkki katselivat häkistään kateellisena kun toiset saivat lihaisan iltapalansa ja yhtäkkiä Erkki antoi Taralle pusun. Miten satuinkaan olemaan juuri silloin paikalla. Vau!

Ehkä pienen ajan päästä näemme taas pienten leopardinpentujen melskettä.

Metsän antimia

Vaikka sääolosuhteet eivät aina suosi valokuvaajaa aurinkoisilla ja miellyttävillä ilmoilla, voi syksyisessä hämärässä metsässä olla silti monenlaista kuvattavaa sateistakin ja pimeydestä huolimatta.
Tosin suppilovahveroihin en törmännyt tekemälläni maanantaisella pienellä lähimetsän kierroksella, mutta muunlaisia sieniä kylläkin (viittaus otsikkoon Suppilovahverot huudossa). Pallomaiset känsätuhkelot, muste- ja hyytelö-sienet monilajisten kääpien kanssa olivat hyvin edustettuina.

Otsikolla Jopas välähti pohditaan valaistusta ja salaman käyttöä. Samaa asiaa pohdin minäkin kuvatessani oheisen kuvan esittämää hyytelösientä. Olisiko salaman tai muun lisävalon käyttö tuonut kuvaan muunlaista näkemystä?
No, se jäi kohdaltani arvoitukseksi, koska minulla ei ollut salamaa käytettävissä. Toisaalta tässä on uusintamahdollisuus salaman tai muun valolähteen kanssa tulevaisuudessa.

Tämänkin lyhyen retken aikana tuli esille tuo tunnistamisen vaikeus, josta oli puhetta tuossa edellämainitussa Suppilovahvero-jutussa. Valokuvia tuli otettua monesta eri kohteesta. mutta se tunnistus on vielä kesken. Osa kohteista oli jo entuudestaan tuttuja, osa vaatii alan kirjallisuuden tutkintaa. Se tuleeko tunnistamisestani oikeita ratkaisuja, jää nähtäväksi.
Oheisen kuvan esittämä sienilaji on hyytelösieniin kuuluva Keltahytykkä, Tremella mesenterica.

Jopas välähti

Valosta ja sen tallentamisestahan valokuvaamisessa on suurelta osin kysymys. Erilaiset valaistusolosuhteet luovat erilaisia tunnelmia. Valokuvassa saattaa katsojan huomio kiinnittyä itse valaistukseen, ja aihe saattaa jäädä vähemmälle huomiolle, oli se sitten tarkoituksellista tai ei. Joskus aamun tunteina auringonnousua ihaillessa voi vain ihmetellä niitä uskomattomia sävyjä, mitä aamu-usva ja auringonvalo saavatkaan aikaan. Usein tilanne on kuitenkin se, että kaunis ja sopiva luonnonvalo puuttuu ja apua valaistukseen olisi löydyttävä.

Ammattilaisille ja asiaan perehtyneille lisävalaistus on arkipäivää ja tulee varmaankin osittain rutiininomaisesti hoidettua. He varmaan tietävät, minkälainen ovi taas aukeni valokuvauksen saralla, kun hankin viimeinkin kameraani lisäsalaman. Olenhan sen toki tiennyt, että salaman käyttö monissa tilanteissa luo ainakin teoriassa mahdollisuudet saada parempia kuvia, mutta itselläni salaman hankinta on vain jostakin syystä jäänyt. Salaman merkityksen voi arvata, kun katselee esim. ammattikuvaajia työssään. Tuskin he huvikseen kantavat kameran lisäksi painavia salamalaitteita. Välillä on tullut kokeiltua kameroissa olevia kiinteitä salamalaitteita vaihtelevin tuloksin. Yleensä eniten on häirinnyt se, että kuvasta suorastaan loistaa salaman käyttö. Tähän asti olen kuvannut lähes ilman salamaa, yrittäen hyödyntää mahdollisimman hyvin vallitsevaa valoa. Sisätiloissa kuvaaminen onkin sitten välillä ollut todella hankalaa.
Salama tuli siis hankittua ja pikaisen laitteeseen ja säätöihin perehtymisen jälkeen suoritin ensimmäiset kokeilut. Kuvasin erilaisia kohteita sisätiloissa. Ensin kuva ilman salamaa, sitten suoralla salamalla ja sen jälkeen kääntäen salaman erilaisiin kulmiin, jotta valo heijastuu seinien ja katon kautta. Mielenkiintoisia ja innostavia tuloksia! Pienelläkin salaman kääntämisellä voi saada huomattavan erilaisia vaikutelmia aikaiseksi.

Seuraavaksi siirryin ulos ja suuntasin luontoon. 100mm makrolle kohteeksi löytyi hämähäkki. Mielenkiintoista olisi myös verrata makrosalaman ja tavallisen salaman eroja. Loputon varustehankintalista siis vain kasvaa…
Mukava ominaisuus salamassa on valon voimakkuuden säätö. Jos muuten kuvaaminen tuntuu liian ”yksinkertaiselta”, niin sitten vain plussaa tai miinusta salamasta ja miettimään mikä on paras lopputulos.

Lisävarusteena salamaan hankin bouncen, joka hajoittaa ja pehmentää salaman antamaa valoa. Mitä mielikuvituksellisimpia lisävarusteita salamaan tuntuu löytyvän nettikaupoista, ilman kokemusta menee kyllä aika arpapelillä nuo hankinnat. Erilaiset heijastavat kankaat saattaisivat olla käyttökelpoisia myös luontokuvauksessa, kunhan ovat kooltaan ja muodoltaan sellaisia, että reppuun mahtuvat.Lyhyen kokemuksen perusteella arvelen salamakuvauksen tuovan lukemattoman määrän uusia variaatioita kuvaamiseen. Nyt kuvatessa tulee yhä useammin mieleen, entä jos tähän vähän kokeilisi salamaa?

Suppilovahverot huudossa

Alkaa olla sienten aika, ja suppilovahveroiden aika. Tekisi vaihteeksi mieli mennä metsää sienikorin kanssa tallustamaan. Toisaalta jos ottaisi vain pienemmän sienikorin ja siihen sivuun kameralaukun. On aika paljon eri sieniä mistä haluaisin kivoja kuvia. Tasaisessa valossa, vähän ehkä harmaampanakin päivänä jalustan kanssa voisi saada aika nättiä kuvaa monenlaisesta sienestä. Tällä hetkellä Cartinan sivuilta löytyy yhteensä reilusta 2000 lajista ns. lajikuva. Sienistä ja kääävistä Cartinan tarjonnassa on kuitenkin vain 74. Ja kun ottaa huomioon sen, että sieni- ja kääpälajejakin on Suomessa tietääkseni melkein 2000. Niin ainakin muistelen joskus jostain oppaasta lukeneeni. Että siltä pohjalta metsissä riittää periaatteessa kuvattavaa. Lajintunnistus voi tosin olla usein sellainen, ettei siihen kykene edes keskivertoinen sienestäjä, tällaisesta minun kaltaisesta aloittelijasta puhumattakaan.

Jotenkin tuntuu että nettiliikenne vain paisuu paisumistaan - tietenkin se heijastuu myös myynteihin. Osin kyse on tiedonjanosta, joka kasvaa kasvamistaa. Monenlaisista sienistä etsitään tietoa, mutta tietty kaikkein eniten suppilovahverosta. Viime vuonna syyskuussa Cartinan sivuille tultiin syyskuun aikana 1229 kertaa suppilovahvero-hakusanalla. Lokakuussa lukema oli puolet suurempi. Nyt pelkästään syyskuun 1. päivän aikana supppilovahvero-hakusanalla tultiin 289 kertaa.

Minua tietenkin itseänikin kiinnostaisi tietää että miltä siellä metsässä näyttää suppisten osalta. Sitähän kuvapankkilinkkimme ei valitettavasti kerro. Mutta voi vähän fiilistellä, jos ei muuta.

www.cartinafinland.fi/kuvapankki/fi/search/suppilovahvero.html