Mielestäni pienet joet ja purot ovat valokuvauksellisimpia, kun lumet ovat sulaneet ja puut ovat vielä lehdettömiä. Vettä on riittävästi muodostamaan laajoja suvantoja ja pauhaavia koskia. Kun kesä ehtii täyteen vihreyteensä, peileinä väikkyvät tulvalammet kutistuvat ja koskien pauhu vaimenee.
Valitettavasti tulvivien erämaapurojen ääreen pääseminen ei ole ihan helppoa. Kairoihin johtavat metsäautotiet on suljettu puomein kelirikon ajaksi. Tämän sinänsä hyvän seikan vuoksi kuvaajan on taitettava taipaleet jalan, polkupyörällä, mopolla tai mönkijällä.
Otin äitienpäiväsunnuntaina mukaani kevyen kuvausvarustuksen ja suuntasin polkupyöräni kohti Sallan Salmijoen kanjonia. Matkaa kertyi neljätoista kilometriä suuntaansa, mutta kannatti polkea. Heräävä luonto tuoksuineen, äänineen ja näkyineen oli kokonaisvaltainen elämys. Kevään ensimmäinen pyörämatka tuntui tietysti myös reisissä ja nivusissa.
Koska vettä oli tarpeeksi, Salmijoen köngäs oli kuin Kiutaköngäs pienoiskoossa. Paikalla ei ollut muita kävijöitä, jos karhut ja maakotkat jätettiin ottamatta lukuun. Tosin en nähnyt näitä kanjonin vakioasukkaita, mutta aivan varmasti ne näkivät minut.
Kun pyöräilin myöhään illalla kotiin päin, kuuntelin jängiltä kantautuneita teerten soidinääniä. Olisi ollut hienoa mennä kuvaamaan lyyrapyrstöjä, mutta sitä varten olisi pitänyt ottaa mukaan teltta ja makuupussi. Ehkä teen sen joskus toiste. Luonnossa liikkumisen tärkein puoli on virkistyminen, ei saalis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti