Todellista salamakuvausta

Olin juuri lähdössä kuvauskeikalle. Ennen sitä minun piti vielä käydä avaamassa studion ovet. Olen juuri katsomassa että kameralaukussa on kaikki vehkeet mitä tarvitsen. Sitten vaimo tulee varoittamatta työhuoneeseeni ja sanoo, että siellä olisi viereisessä rakennuksessa Saaran (kälyni) korukokoelma just nyt kerrankin laitettu framille, ja pitää ehdottomasti kuvata nyt. Osa kokoelmasta löytää uudet omistajat jo vajaan tunnin kuluttua. Et jos sulla on kameran valmiiksi laukussakin, niin ei siihen kauan voi mennä. Vain niin. Ja kun minun piti pikemminkin tältä istumalta lähteä studiolle päin ja sieltä keikalle. Ajattelin itsekseni, että kun ei olisi aikaa edes yhteen valotukseen. Mieluiten olen työkeikoilla ajoissa. Ei näistä koruista kuulemma tarvitse ottaa kun muutama peruskuva. Pari hätäistä, eikä niiden mitään ihmeellisiä tarvitse olla. Just joo. Ottaisivat itte sitten pokkarilla, jos mikä tahansa kelpaa. Ja kun ei kuitenkaan kelpaa. Miksi ne muuten minua hätiin mankuu. Ajattelin, että siellä on varmaan joku tumma liina missä muutamat korut rivissä. Ja kuva lähinnä muistoksi. Sitähän varten kait kuvia otetaan. No olkoon menneeksi. Tämän kerran.

No kun pääsin sisälle kälyni luokse, niin eikös niitä melkein ollut ison repullisen verran ja levitetty pitkin kaikkia mahdollisia pöytiä ja pintoja, mitä siitä huushollista löytyi. Kuvaajan painajainen. Taas joku luulee, että hyvät kuvat syntyvät itsestään ja salamana kunhan vain painaa ahkerasti laukaisinta pohjaan. Meni minuutti ja studiolle tulossa ollut kaveri soitti, että on jo oven takana odottamassa. Piti selittää että on yks "minuutin homma" vielä vähän kesken. Piti lisäksi hakea naapurirakennuksesta loittorenkaat ja pari vähän sopivampaa lasia - näitä korukuvauksia varten.

Kyseinen korukuvaus oli minunkin mittapuun mukaan varsin hätäinen ja harkitsematon huitasu. Kait se silloin tulee vahvemmin selkäytimestä, tai jotain. Siitä kun tulin sisälle, hahmotan (lue: äimistelen) laajan tarjonnan, haen pari parempaa objektiivia, puhun lyhyen puhelun, viritän valoja ja saan kaiken kuvattu ällöttävän runsaassa keskipäivän valossa meni hujauksessa. Joudun lopulta odotuttamaan studioasiakasta melkein vartin. Toki näitä korukuvia tuli konvertoitua ja säädettyä jonkin verran (pirusti) enemmän kuin mitä kuvaamiseen meni. Liian usein asiakkaat näkee tai kokee vain valokuvaajan kuvaussuorituksen ja kuvittelee kuvaamisen siksi sellaiseksi mitä kuka tahansa pikkulapsikin tekee, ja että se tapahtuu hujauksessa. Kunnon kuvaaminen on äärimmäisen harvoin juosten räpsimistä - tai jos on niin kyllä se enemmän tai vähemmän näkyy myös lopputuloksessa. Tai mitä hätäisemmin asia on kuvattu, niin sen enemmän yleensä menee aikaa kuvien käsittelyyn. Jos kuvien viimeistelytyön haluaaa tehdä kunnolla, niin monesti parituntisen kuvauksen kuvamateriaalin kuntoon saattamiseen menee kokonainen työpäivä. Jotku välittää lopullisista kuvista enemmän kuin toiset. Jotkut ei sitten ollenkaan, vaan toivoisi kuvat sellaisinaan kamerasta suoraan lehteen. Ei hyvä.

Vihaan sitä kun kuvitellaan valokuvaus maailman helpoimmaksi asiaksi, johon ei saisi mennä sekunttiakaan. Korkeintaan 1/125 s, tms, niin kuin se pitäisi tehdä ilman ajatusta ja harkintaa. Nämä ei ole mitään räpsyjä, vaan salama-räpsyjä. Näin on käytetty murto-osan siitä harkinnasta mitä normaalisti käytän kuviin, joita kutsun räpsyiksi.

Monet varmaan ajattelee, että kamerat osaa automaattisesti sommitella, valottaa oikein ja valaista kohteen aina itsestään ja täydellisesti. En tykkää ollenkaan tällaisista ylimääräisistä pakollisista sivuprojekteista joita väkisin väännetään rakoihin, mihin eivät mahdu. Ajatukseni ja huomioni oli totaalisesti aivan toisessa työkeikassa, ja sitten pitää slotasta tällainen väliin. Vähän niin kuin olisi jossain hienossa ravintolassa nälkäisenä odottamassa herkullista gurmeeateriaa, ja sitten joku läväyttää mikrossa lämmitetyn pakastepitsan eteesi.

Sanoin korujen-tekijä -kälylleni, että on kyllä pikkusen liian paljon kuvattavaa, jotta olisin saanut kunnolla tehtyä. Siihen sain melkein närkästyneen vastaukset. Sähän lorvailit siinä yli puoli tuntia. Kyllä nyt siinä ajassa hyvät kuvat ottaa, sanoo Saara. Sanoin, että vartin minä siinä vain olin. Yli puoli tunti olit, vastattiin. No kun jälkeenpäin katsoin metatiedoista, niin ekan ja vikan kuvan väliin oli aikaa tuhlaantunut 19 minuuttia. Osa ajasta meni siihen puheluun, ja osa ajasta loittorenkaan ja pari objektiivin hakuun. Kuvaaminen oli sitäkin lennokkaampaa. Kaikki katsoo noita kuvia kuitenkin, niin kuin olisi tehty kaikessa rauhassa, erikseen valokuvausta varten stailattuna ja valaistuna - ammattimaisesti ja optimaalisissa olosuhteissa. Julmettu kiire kertoo, ehkä vain siitä miten vähän kuvaa kuitenkaan arvostetaan. Minä ainakin haluaisin arvostaa kuvaamista sen verran ettei aina pitäisi hosua. Kyllä kunnon hommiin varataan aina riittävästi aikaa. Toiset taas haluaisivat ehkä viedä valokuvauksen tehokkuusajattelussa tappiin asti.

Ikkunasta tullut pilvikelin vuolas mutta pehmeä valo ei ollut ihan riittävä, eikä se mikä muutamasta kynttilästä irtosi. Toki olen oheisen sarjan kaikki kuvat salamalla jos toisella kuvannut. Kokonaisuudessaan vajaa kaksikymmentä minuuttisen pikakuvausharjoitelman reilu parinkymmenen kuvan sarja kokonaisuudessa os.: www.kettunen.1g.fi/kuvat/Korut/. Oliskohan todellista kuvausaikaa ollut puolet kokonaisajasta, eli reilu kahden aiheen kuvaus per kuvaamiseen käytetty minuutti.

ps. 1g-sivuillani minulla on keikkakuvia_2010-kansion, jonne yritän päivittää vähän malliksi että mitä aiheita olen kuvannut. Yksi mallikuva per kuvauspäivä. Voin olla sellaisia päiviä, etten ole kuvannut mitään, tai olen tehnyt reilu puoli tusinaa juttua. Silti vain kuva per päivä. Tammikuun kuvat tuolta jo löytyy os. www.kettunen.1g.fi/kuvat/keikkakuvia_2010