Luonto jyrää

Kymmeniä vuosia sitten, nuori puu sai seuralaisekseen eriskummallisen toverin. Musta rinkula, syystä tai toisesta, pujahti sen kaulalle. Puu ei ollut tyytyväinen tilanteeseen. Sitä ahdisti sen ympärillä lojuva seuralainen. Ahnaasti puu imi maasta ravinteita ja paistatteli auringon lämmössä. Se oli päättänyt kerätä voimia näyttääkseen, kuka täällä määrää. Vuosien saatossa sen kuori tavoitti renkaan sisäkehän. Puu innostui entisestään ja alkoi voimiensa tunnossa kiristää rengasta, aina vain tiukemmalle ja tiukemmalle itseään vasten. Puristava rengas teki kovin kipeää, mutta viimein vanha autonrengas luovutti ja puu pääsi kahleestaan. Turhaan oli rengas pinnistellyt ja yrittänyt estää puuta kasvamasta. Nyt se surkimus lojui katkenneena puun juurella. Puu oli onnellinen. Se sai nyt kasvaa vapaasti. Sen naapurissa oli kuitenkin paljon muita puita, joilla oli samanlainen kohtalo. Niiltä menisi vielä vuosia, ennen kuin ne kasvaisivat riittävän vahvoiksi katkaistakseen omat kahleensa.

Vakavasti puhuen, tuo puu sijaitsee Nokialla aivan asutusalueen kupeessa. Paikalla oli 70-luvulla valtava jäterengaskasa. Nykyään rengaskasa on poissa, ja pusikot ovat vallanneet alueen. Mutta ei tarvitse edes tarkkaan katsoa niin huomaa, että renkaita ja muuta rojua on maastossa vielä suuret määrät. Voi vain kuvitella, mitä maan alta löytyisi, jos vähän kaivaisi. Lisäksi on vielä tuoreemmat, viime vuosina ilmaantuneet jätteet. Ehkäpä alueen todellinen luonne selviää vasta, kun joku haluaa rakentaa paikalle asuintaloja.
En tiedä, onko tuo autonrengas oikeasti katkennut puun toimesta, mutta ainakin toivon näin olevan.

Kilpisjärven tarina

Vanhan tarinan mukaan näillä main asui ennen jättiläisiä.



Kilpisjärven tuntureita

Jörö Saana ihastui kauniiseen Malla-neitoon



Pikku-Malla tunturi

Komeat häät olivat menossa, ja vihkijänä toimi teräväpäinen tietäjä Paras,



Paras tunturi


kun laiminlyöty kilpakosija Pältsa hälytti häijyt pohjanakat paikalle. Kesken vihkitoimituksen alkoi hyinen pohjoistuuli ja suunnattomat jäämassat täyttivät tienoon. Viime tingassa Saana kiidätti morsionsa Malla-äidin syliin, vaan siihenpä jäätyivät kaikin. Ja surevan neidon kyynelistä syntyi Kilpisjärvi.




Pältsa tunturi


Vuosituhansia myöhemmin jäämassat sulivat ja jättiläiset paljastuivat - Saana entistäkin jörömpänä, pyöreäpiirteinen Malla äitinsä ryntäillä.


Saana tunturi

Kyyneleet virtaavat vieläkin Kitsi-putouksena.


Kitsijoen putous

Muistot Saanan ja Mallan häistä näkyvät yhä syksyisenä ruskan väriloistona: karkusalle kaapaisseen lapinväen kirkkovaatteet nimittäin repeilivät tuiverruksessa rinteille ja laaksoihin. Nuorimmat jättiläisistä vaipuivat ikimäntyjen luurankoina järvien pohjaan ja näkyvät siellä tuhansista ikävuosistaan huolimatta edelleen.



Lisää Saanakuvia löytyy täältä ja Kilpisjärvellä kuvattuja kuvia täältä.

Osa kuvista myös nettisivuillani http://jussila.kuvat.fi

Joutsenten kesä, osa 2

…25.5. saavuin järvelle ja innostukseni oli melkoinen, kun havaitsin pesässä pieniä palleroita! Yritin laskea poikasten määrää, mutta se oli mahdotonta. Ne kun kurkkivat yksi tai kaksi kerrallaan emonsa suojista. Isäjoutsen oli muuttunut ärhäkkäämmäksi, se hätisti pikaisesti kaikki liian lähelle tulleet naapurit. Aurinko lämmitti ja kuhina pesässä lisääntyi. Poikaset tutustuivat ympäristöönsä ja kiipeilivät toistensa päällä. Jonkun aikaa tilannetta seurailtuani, emojoutsen nousi pystyyn ja laskeutui pesästä veteen. Laskin pesästä emonsa perään kurkottavia päitä kameran etsimen läpi. Niitä oli viisi. Vai oliko?
Mitä ihmettä, nyt niitä oli vain neljä.
Missä oli yksi?
Katsoin juuri ottamiani kuvia, ja kyllä niitä oli äsken vielä viisi. Oliko yksi pudonnut pesästä?
Voi surkeuksien surkeus!
Vanhemmat olivat aivan pesän lähellä, ja aprikoin, että auttaisivatko ne pudonnutta poikasta. Pian emo palasi pesälle. Se noteerasi pudonneen poikasen, mutta ei auttanut sitä vaan nousi takaisin pesään. Lähistöllä majaileva kalalokki huomasi pudonneen poikasen ja alkoi kaarrella odottaen tilaisuutta napatakseen sen.
Huomasin liikettä pesän juurella, ja siellähän se pudonnut untuvikko pinnisteli ylös kohti pesää! Hitaasti mutta varmasti se eteni ja pääsi viimein turvaan.
Olipas siinä jännitystä ja tapahtumia yhdelle päivälle!

Seuraavan kerran näin poikaset pari viikkoa myöhemmin, kun ne uiskentelivat emonsa suojissa. Siitä kului taas 10 päivää seuraavaan kohtaamiseen. Poikaset olivat kasvaneet, mutta yksi puuttui joukosta, niitä oli enää neljä. Mitä lie tapahtunut?
Lomamatkan takia en päässyt katsomaan joutsenperhettä vähään aikaan, ja olikin jo heinäkuun loppu nähdessäni ne jälleen. Tällä kertaa enää kolme poikasta oli muonavahvuudessa. Poikaset näyttivät jo aivan joutsenilta, koko vain oli pienempi ja väri harmaa. Ahnaasti ne nyppivät vesikasveja yrittäen kasvaa mahdollisimman nopeasti.
Syyskuun alkupäivinä seurasin poikasten touhuja. Kaksi niistä uiskenteli emon lähettyvillä, mutta yksi oli noussut suolle, ja isälintu piti sitä silmällä. Emojoutsen kahden poikasen kanssa lipui kauemmas, ja isälintu yritti komentaa tätä yhtä poikasta jo lähtemään. Ilman suurempaa kiirettä poikanen palasi veteen. Olisikohan poikasen omapäisyydellä ollut tekemistä sen kanssa, että viikkoa myöhemmin poikasia oli vain kaksi jäljellä. En tosin tunnistanut poikasia, että oliko kadonnut juuri tämä tietty yksilö, mutta luulen näin olleen. Joutsenet nousivat toisinaan maalle etsimään ruokaa, ja muutaman kerran olin niitä tosi lähellä. Poikaset tuntuivat olevan rohkeampia kuin aikuiset, ja ne tulivat usein suokaistaleita pitkin aivan metsän reunaan. Kiven tai puun takaa saattoi tällöin saada jokusen kuvan, mutta useimmiten täytyi vain olla paikoilleen jähmettyneenä, jottei paljastuisi.
Tiesin joutsenten oppivan melko myöhään lentämään, mutta ajankohdasta en ollut varma. Syyskuun lopulla näin ensimmäisen kerran poikasten levittelevän ja voimistavan siipiään. Siitä ei kulunutkaan montaa päivää, kunnes 28.9. kärsivällisyyteni palkittiin, ja näin ensimmäiset lentoharjoitukset. Lähtörutiinit olivat tutut: koko perhe töräytteli pieniä merkkiääniä ja liikehti hieman levottomasti. Sopivan paikan löydyttyä vesi roiskui, kun neljä isoa lintua kiihdytti täyteen vauhtiin. Oli siinä taas itsellä tekemistä, kun pitkään odottamani hetki toteutui, ja yritin samalla ihailla näkymää sekä kuvata.
Harvoin tulee kameran puskurimuisti täyteen kuvatessa, joten hetken sekin aiheutti hämminkiä, että mitäs nyt tapahtui kun ei enää suljin räpsy?
Lento oli ihan mallikelpoinen, järvenpituinen, ja laskukin onnistui, joten eiköhän se siitä!
Jännityksellä jään odottamaan kevättä. Saapuuko joutsenpariskunta turvallisesti kotijärvelleen? Ovatko vanhat poikaset mukana matkassa, kuten edelliset olivat viime keväänä? Syksyn pimeydessä keväinen auringonvalo tuntuu vielä kaukaiselta haaveelta, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin kyllä se sieltä taas tulee!


Tutustu Cartinan joutsenkuviin!

Joutsenten kesä, osa 1

Aika suuri osa luontokuvistani on lintukuvia. Linnut ovat siitä hyviä kuvattavia, että niitä yleensä löytyy vähän joka puolelta ja kaikkina vuodenaikoina. Loistavia lintukuvia maailmasta löytyy paljon, joten haastetta uusien näkökulmien löytämisessä riittää. En silti ole mikään varsinainen lintuharrastaja, vaikka niitä kuvailenkin. Tunnen aika huonosti linnut ulkonäöltä ja vielä huonommin äänen perusteella, jotakin on sentään jäänyt lintukirjoista mieleenkin. Tänä kesänä oli työn alla kuvausprojekti, joka sai kipinänsä viime syksynä ja todennäköisesti loppuu vasta ensi keväänä.
Noin vuosi sitten sain muutaman, omasta mielestäni onnistuneen, lentokuvan joutsenpariskunnasta, joka asustaa tutulla järvellä. Siitä innostuneena päätin yrittää seurata joutsenten touhuja tänä kesänä. Huhtikuussa ne sitten saapuivatkin kotijärvelleen kahden viimevuotisen poikasensa kanssa. Melkoista mekastusta oli niiden kuhertelu ja reviirin puolustaminen, kun muita joutsenia lensi järven ylitse. Pian ohueksi kuroutunut jääpeite suli pois ja pariskunta aloitti pesän kunnostuksen. Vanhat poikaset seurailivat vanhempien touhuja ja katosivat sitten jossakin vaiheessa järveltä kohti omia seikkailujaan.

Joutsenten pesä sijaitsee pienessä saarekkeessa suokaistaleen ympäröimänä, joten se on satunnaisilta ohikulkijoilta suojassa. Oma tarkkailupaikkani oli pienen kuusikon keskellä toisella rannalla, ja sinne pääsi hyvin kulkemaan häiritsemättä joutsenia. Huhtikuun lopulla naarasjoutsen aloitti tiiviin hautomisen. Koiras uiskenteli ympäri järveä ja kulutti aikaansa lähinnä syöden. Muutaman kerran satuin näkemään kun vieras joutsen lensi lähistöllä ja aiheutti hälytyksen: joutsenpariskunta ryntäsi keskelle järveä aloittaen äänekkään tanssinsa. Kun tilanne rauhoittui, emolintu palasi pikaisesti pesälle. Silloin tällöin se jätti pesän hetkeksi ja kävi ruokailemassa lähistöllä. Saattoipa se joskus tehdä pienen lentomatkankin, hautominen on puuduttavaa ja kärsivällisyyttä vaativaa hommaa. Kun emolintu oli poissa, koiras pysytteli tiiviisti pesän vierellä vartiossa.

Merkitsin poikasten arvioidun kuoriutumisen almanakkaan, ja kävin aina välillä katsomassa, miten hautominen sujuu. Eräänä aamuna saapuessani järvelle kuulin joutsenten mekastusta. Kiiruhdin tarkkailupaikalleni huomatakseni, ettei kumpaakaan joutsenta näkynyt missään. Järvi on melko repaleinen ja lisäksi aamusumu esti näkyvyyden, mutta joutsenten ääni kuului kaukaa järven toisesta päästä. Hetken päästä molemmat joutsenet lensivät paikalle ja laskeutuivat kauniisti pesälle. Pariskunta suoritti tavanomaisen laskeutumisen jälkeisen toitottelun, jonka jälkeen emo jatkoi hautomista ja koiras uiskenteli pois. Hämmästelin, että miten ne olivat jättäneet pesän vartioimatta? Aamu jatkui rauhallisissa hautomisen merkeissä ja jäin jännityksellä odottamaan poikasten kuoriutumista. Tiesin, että perhe jättää pesän pian poikasten kuoriutumisen jälkeen. Toivoin vain näkeväni poikaset ennen tätä…


Tutustu Cartinan joutsenkuviin!

Lapsuuden purolla

Putkiremontti on iloinen asia! Pian neljä viikkoa takana ja toiset neljä edessä. Onneksi löytyi evakkopaikka naapurikaupungista Nokialta, joka sattuu olemaan lapsuuden kotikaupunkini. Metsät joita tuli lapsena koluttua ilman kameraa ovat nyt mielenkiinnon kohteena. Paljon muistoja tulvii mieleen 25 – 30 vuoden takaa. Asutus on työntynyt jo lähelle niitä ”kaukaisia” erämaita, joissa lapsena kuljettiin ja ihmeteltiin luontoa. Jännittävimpiä kohteita näillä retkillä oli pitkin Nokiaa kiemurteleva Laajanoja, joka kuljettaa useammalta järveltä keräämäänsä veden Nokianvirtaan ja siitä Kokemäenjokea pitkin kohti merta.

Viime vuosina puron varteen on rakennettu luontopolku, jota käytetään myös metsäopetukseen. Polku alkaakin sopivasti läheisen koulun pihasta, joten luulisi olevan helppo lähteä lasten kanssa luontoon ilman sen suurempia järjestelyjä.

Nyt on tullut pari iltaa kuljettua puronvarsia, ja pikkuhiljaa vanhat polut muistuvat mieleen. Jännittävää, kun joku paikka on ollut pitkään vain muistikuvissa, ja nyt voi todeta, että onko se vielä sellainen kuin sen muistaa olevan. Yleisesti ottaen voisi todeta, että mäet ovat pienentyneet ja purot kutistuneet, mistä lie sitten johtuu…

Aika paljon ihmisiä näkyy liikkuvan luontopolulla ja tuntuvat kyllä jutustelun perusteella arvostavan korkealle tällaisen hienon luontokohteen. Netistä löytyi tieto, jonka mukaan Laajanojan purolohikanta on todettu alkuperäiseksi tuhansien vuosien takaa. Nyt en ole kaloja nähnyt, mutta muistan kyllä, että niitä lapsena katseltiin.Toivottavasti innokas asuntorakentaminen pysyy sopivasti etäällä purovarresta, jotta tulevaisuudessakin lapset voivat tehdä ikimuistoisia retkiä jännittävälle purolle ja kokea niitä elämyksiä mitä metsäluonto voi antaa.

Tietoa Laajanojasta ja luontopolusta löytyy linkeistä:

http://www.pirkanmaanmetsat.fi/metsaopetuspolku/Nokia/nokia.htm

http://www.koulut.nokiankaupunki.fi/ahaa/Luonto/LRindex.htm

Cartinan purokuvia

Puhdas Itämeri - olis vain!

Näin alkusyksystä, kun suurin osa ravinteista on kulutettu loppuun, ja vedet jäähtyy, on usein hetkin ennen syysmyrskyjen alkamista. Näihin aikoihin alkaa meduusojakin ilmaantumaan, ja merivesi on hetkellisesti vähän kirkkaampaa.

Kävin ulkoiluttamassa kameraani, ihan tarkoituksenhakuisesti saadakseni Itämerestä vähän värikkäämmän ja puhtaamman vaikutelman. Hyvä vai huono asia? Jos tällaista olisi keskikesälläkin, niin sitten oltaisiin Itämeren puhdistamisessa jo hyvin pitkällä. Ainakin nämä on ihan toisenlaisia, kuin mitä se vihreä mönjä kesällä on. Hyvää tavoitetilaa. Kirkkaammaksi ja puhtaammiksi minä vesiä toivoisin, vaikka turha sitä on haikailla sellaisia näkösyvyyksiä mitä tuolla vielä 60-luvulla on ollut. Silloin kuulemma näki viiteen metriin pohjaan. Nyt voi parhaimmillaan nähdä 2 metriä. Normaalisti vain alle metriin.

Kuvaukseni tapahtui ulkosaaristossa Gåsgrundet nimisen Espoon kaupungin ulkoilusaaren rannoilla ja lammikoissa. Paikkahan on vain noin 0,5 kilometrin päässä Espoon jätevedenpuhdistamon purkupaikasta.

Loputkin kuvat ilmaantuvat kuvapankkiin, kunhan saan ne sinne ladattua. Löytyvät toistaiseksi omilta sivuiltani os. www.kettunen.1g.fi/kuvat/vedenalaista/.



Lisää Itämeri-kuvia löydät Cartinan sivuilta os. cartinafinland.fi/kuvapankki/en/search/baltic+sea.html

Tienvarsi kuvauksia

Osa-aikaisen tienvarsikuvaajan raportti kolme.

Alatornion kirkko on jo pitkää roikkunut kuvauslistani kärkipäässä. Kuljen kaksi kertaa vuodessa Tornion kautta Kilpisjärvelle, tähän mennessä en ole löytänyt Alatorniota, saatikka ko. kirkkoa. Noh, tällä kertaa töpeksijän onni puuttui asiaan.

Olin jo onnellisesti ohittamassa Torniota ja menossa vinhaa vauhtia kohti pohjoista, kun ryhmityin väärälle kaistalle, siitä ei saanut ajaa kuin suoraan, johonkin parkkiin, ja koska oli menossa juuri se viikonpäivä, jolloin noudatan liikennesääntöjä, niin ajoin sisään, ja huomasin olevani Tornion rautatieasemalla. No sehän sopi, sillä nämäkin rakennukset ovat kuvauslistallani, joten kuvattava tämäkin tiilikasa oli.

Mieluummin kuvaan tällaisia, alla olevan, Myllymäen rautatieaseman kaltaisia rakennuksia. Lieneekö viehtymys näihin kauniisiin vanhoihin rakennuksiin peräisin poikavuosilta, jolloin sain viettää kesäni Pieksämäellä, oikeassa maalaistalossa. Siellä leikattiin heinätkin hevosen vetämällä leikkuukoneella ja säilöttiin latoon. Se heinien tiiviiksi tamppaaminen ladossa, se oli jotakin se.






Jaha, no joo, palataanpa asiaan. Asemalta poistuessani avautui koko Tornion kaupunki silmieni eteen, mm. kaksi kirkontornia häämötti horisontissa, joten pikainen muutos suunnitelmiin ja kirkkoja katsomaan, auton keula kohti keskustaa. – Ja hupsis, huomasin olevani Ruotsissa.

Pieni paniikki siinä iski päälle, mutta ajattelin, että kai täältä pois pääsee samaa tietä jota olin tullutkin. Hetken harhailtuani löysinkin sillanpään ja reitin kotosuomeen. Se hyöty tästä Ruotsin vierailusta oli, että sain näköyhteyden siihen oikeaan Alatornion kirkkoon, jota ei kumpikaan aiemmin näkemästäni ollut.

Välillä kirkko häipyi näkyvistäni mutta sinnikkäästi jatkoin etsintää. Pari umpiperää jollain omakotialueella kierrettyäni, löysin kuin löysinkin perille. Ja kyllä kannatti, on muuten yksi komeimmista kirkoista jonka olen nähnyt, - suosittelen.






Jaa, että miksi tämä mielenkiinto juuri tähän kirkkoon. No, Alatornion kirkko on yksi Struven ketjun mittauspaikoista ja ko. ketju on Unescon maailmanperintökohde.

Lisää kirkkoja, täällä
Lisää asemia, täällä
Struven ketju, täällä