WANTED - lettorikko

"Lettorikko (Saxifraga hirculus) on monelle tuntematon laji, vaikka se kukkiessaan muodostaa lettosoille kauniita kirkkaankeltaisia kukkamattoja. .. Lettorikko on hävinnyt laajoilta alueilta Keski- ja Pohjois-Euroopasta: kohtalaisen runsaana se esiintyy ennä Pohjois-Suomessa ja Pohjois-Ruotsissa. Suomessa lajia on kasvanut koko maassa, mutta suurin osa Etelä- ja Keski-Suomen kasvupaikoista on tuhoutunut. .. Metsähallitus kartoittaa lettorikkoesiintymiä ja havaintoja lajista toivotaan." Enemmän tietoja löytyy luontoon.fi uutissivulta.

Asun tällä hetkellä Syötteellä, vaarametsien ja rinnesoiden maassa. Ja olen sekä kasvi- että valokuvaushullu. Selvä asia: Ei kun hieman kartta-aineistoa tutkimaan, kamera ja eväät reppuun, kumisaappaat jalkaan ja menoksi! Lettorikko kasvaa, niin kuin sen nimi jo paljastaa, lettosoilla (lettokuvia). Letto on runsasravinteinen suotyyppi, jossa esiintyy paljon harvinaisia laijeja.

Letto rinnesuona

Kävin elokuun aikana muutamia hienoja lettosoita läpi. Kaikenlaisia lajeja löytyivät: lettoväkäsammal, lettovilla, tähtisara, … Olen ryöminyt soita pitkin, saanut paljon sammal- ja muita lajikuvia. Lettorikkoa en kyllä nähnyt missään. En tiedä, olenko ollut vain liian sokea vai onko kylmä, sateinen kesä estänyt sen kukintaa. Jossain se kyllä täällä on, ja vieläkin vapaalla jalalla!

Huomasin, ettei Cartinassa vielä olekaan lettorikko-kuvia. Eli jos sinulla on tietoja kasvin esiintymisestä, niin ei kun koordinaatit Metsähallituksen erikoissuunnittelijalle ja kuvan Cartinaan!

Suurinta osan tämän kesän kuvistani en vielä ehtinyt käsitellä, mutta joskus …

Viiden sekunnin maakotka

Tiesin maakotkaparin olevan kotonaan, koska olin kuullut niiden yhteysääniä vaaramaisemassa, jossa ne olivat pesineet jo vuosikausia. En käynyt häiritsemään niiden kotirauhaa, vaan seurasin niiden liikkeitä kilometrin etäisyydeltä pesästä.

Riittävän kauan tarkkailtuani huomasin, että vaaran rinteessä oli kelolatvainen mänty, jossa kotkat istuskelivat useammin kuin muissa puissa. Voidakseni seurata kotkien elämää ja kenties jopa kuvata niitä vein maastoon tekttakojun noin kahden sadan metrin päähän istuskelupuusta.

Ensimmäinen pitkä päivä kuvauskojussa oli sikäli onnekas, että kotka tuli istumaan puuhunsa. Äkäinen närhi syöksyili päin kotkaa, joka ei juurikaan piitannut häirinnästä. Valitsemani tarkkailupiste oli kuitenkin niin kaukana kohteesta, että jouduin käyttämään kolminkertaistavaa telejatketta 300 mm objektiivissa saadakseni edes jonkunlaisen kuvasarjan tilanteesta. Kuvien laatu oli heikko.

Seuraavana päivänä siirsin kojuni noin kolmenkymmenen metrin päähän kotkien istuskelupuusta ja jätin sen useiksi viikoiksi paikalleen, jotta kotkat tottuisivat siihen. Sitten menin taas kojuun kokonaiseksi päiväksi. Kiinnitin kameran jalustaan siten, että se osoitti puun latvaan ja varauduin kuvaamaan sarjalla, mikäli kotka tulisi paikalle.

Aurinko kiersi eteläiseltä taivaan puoliskolta pohjoiselle puoliskolle, mutta mitään ei tapahtunut. Hyttyset vain inisivät ja pyrkivät "ystävällisesti" iholleni. Söin evääni loppuun, ja välillä torkahtelin.

Aurinko oli painumassa jo taivaanrantaan, kun närhi alkoi räkättää jossakin kojuni takana. Tasainen meteli kesti noin tunnin, mistä arvasin, että kotka oli lähettyvillä. Kuitenkin yllätyin melkoisesti, kun kotka lennähti istumaan juuri siihen aihkipetäjään, johon olin suunnannut kamerani.

Painoin laukaisinta, ja kamerani tallensi kuvasarjan tilanteesta. Mutta en ehtinyt edes zoomata pisimpään polttoväliin, kun kotka lennähti tiehensä. Niinpä valmis kuva, jossa kotka istui kelopuun latvassa ja katsoi kohti kameraa, syntyi kroppaamalla 135 mm polttovälillä otetusta ruudusta.

Ehkä tuttavuuteni maakotkaparin kanssa kehittyy vielä niin, että ne jaksavat luottaa omituiseen silmään, joka tuijottaa niitä aina paikkaansa vaihtavasta "muurahaiskeosta".

Suolammen vanki

Raagh, raaghk, huudat tuskaasi maailmalle,
yksin on sinut jätetty ilman turvaa.
Neuvottomana kierrät ympyrää mustassa lammessa,
epätoivoista on elämäsi.

Tyhjä on vatsasi, kuinka nälkä voikin niin kovaa huutaa?
Ennen oli toisin,
toivot
kunpa aikaisempaan palata voisit.
Miksi, kysyt. Miksi tähän on tultu?
Et tiedä, kun et tiedä vielä muusta

Usko vaan ja kutsu kuule
siipiisi luota ja taitosi totea.
Hetken päässä, ihan kohta
on tuskasi poissa ja riemu läsnä.

Kasvaminen isoksi on yleensä kovaa ja vaatii huimia tekoja, myös kosolti rohkeutta. Aina ei tiedä, onko lintu vai kala. Mutta kun sopivasti kannustetaan, rohkaistaan sekä opastetaan, niin päästään usein lopputulokseen josta palkitaan.

Seurailin tänään erästä kasvutapahtumaa suolammen rannalla kun kaakkurinpoikanen pyristeli irti lammen kahleista. Sen tavoitteena oli nousta korkeuksiin, jossa emolintu sinnikkäästi kutsui poikastaan kaarrellen ja kaakatellen.
Saapuessani aamusella lammen rantaan emokaakkuri uiskenteli rauhallisesti keskellä lampea. Poikanen oli toista maata, se kyhnäsi emon vieressä ja kerjäsi oletettavasti ruokaa. Pian emokin alkoi liikehtiä levottomasti ja suuntasi kohti lammen reunaa, poikanen seurasi tiiviisti perässä. Arvelin, että pian seuraisi lentoharjoitus. Lähtöpaikka oli pienen niemennokan takana, enkä nähnyt sinne. Mutta kun vesi alkoi roiskua, niin pian emolintu kiihdytti näkyviin ja poikanen sinnitteli kintereillä. Hetken jo näytti, että molemmat nousevat korkeuksiin, mutta poikanen laskeutuikin lammen toiseen päähän muutaman kymmenen metrin lennon jälkeen. Valitus oli hirmuinen, kun rohkeus ei riittänytkään ja edessä oleva metsän reuna lähestyi liian nopeasti. Emokaakkuri lensi ympyrää ja huuteli poikastaan uuteen yritykseen. Syksy lähestyy eikä vaihtoehtoa ole. Lentämään on opittava. Poikanen ui kiivaasti lammen poikki takaisin nousukiidon lähtöpaikkaan. Pian kuului taas räpylöiden läiskettä ja vesi pärskyi. Uusi yritys oli toisinto ensimmäisestä. Vielä kolmannen kerran poikanen yritti, päätyen kuitenkin samanlaiseen lopputulokseen. Emolintu katosi lammen yltä ja poikanen uiskenteli lammen keskelle ja lopetti valituksensa.

Jo pari päivää aiemmin touhu oli ollut samanlaista, mutta silloin poikanen oli tehnyt vain muutaman metrin pituisia lähtökiihdytyksiä. Nyt se siis osasi jo lentää, nähdäkseni vain rohkeus puuttui. Samanlaisia tilanteitahan löytyy ihmiselämästäkin – osaat jos uskallat!

Kyseinen suolampi on melko pieni, eikä siinä varmaan kovin montaa kalaa enää syötäväksi kaakkurinpojalle löydy. Jotakin se kyllä ajoi innokkaasti takaa eräänä päivänä. Myös ohikiitäviä hyönteisiä se yritti epätoivoisesti napata.
Välillä emon kaakatus kuului vaimeasti jostakin kaukaa ja poikanen alkoi pälyillä toiveikkaasti taivaalle. Mutta pian ääni taas vaimeni, ja poikanen keskittyi sukelteluun.
Kello tikitti ja minun piti lähteä. Suolammen vanki jäi vielä jo kovin löyhiin kahleisiinsa. Toisen elementin, veden, se oli jo valloittanut. Varmaan haastavaa oli ollut ensi sukelluskin pimeään suolampeen. Luulenpa, että kun seuraavan kerran astelen suolammen rantaan, niin nuori kaakkuri on voittanut pelkonsa ja lentänyt tulevaisuuteensa. Pian saa syksy tulla ja jää voi kahlita lammenpinnan odottamaan taas keväällä saapuvia kaakkureita.

Kisko-Kid ratkaisee ratakysymyksen

Moskovan rauhan ehdot velvoittivat Suomen rakentamaan vuosina 1940-1941 ratayhteyden Kemijärveltä Sallan Siikaselkään. Jatkosodan aikana saksalaiset käyttivät rataa sotilaiden ja sotamateriaalin kuljetuksiin Kantalahden suunnan rintamalle. Olipa radasta hyötyä sallalaisille evakoillekin syksyllä 1944, kun naiset, lapset, vanhukset ja karja siirrettiin Lapin sodan jaloista Keski-Pohjanmaalle.

Sotien jälkeen lättähatut kulkivat Sallan rataa säännöllisin vuoroin aina 1970-luvun alkupuolelle asti. Puutavarajunat kuljettivat raaka-ainetta Kemijärven sellutehtaalle siihen saakka, kunnes Stora-Enso ajoi tehtaan alas. Paikalliset asukkaat yrittivät puolustaa sekä rataa että tehdasta, mutta kaikkivoipa markkinaliberalismi jyräsi heidät.

Vaan eipä hätää. Eräs junantuoma veijari huomasi, että ratakiskot olivat kelvollista kierrätystavaraa. Hän ryhtyi omatoimisesti purkamaan Sallan rataosuutta. Kun miekkoselta kysyttiin, oliko hänellä lupa kyseiseen toimintaan, hän kertoi kunnostavansa maisemaa ja toimivansa jokamiehen oikeuksin.

Veijari ehti purkaa rataa noin 7 kilometrin matkalta Kelloselästä Siikaselkään ja myydä irrottamiaan kiskoja romuraudaksi ennen kuin Ratahallintokeskus puuttui asiaan. Mielenkiintoista on sekin, että radanpurkaja haki rajavyöhykelupaa päästäkseen raivaamaan kiskot valtakunnanrajaan saakka.

Kun kävi ilmi, ettei radanpurkajalla ollut minkään virallisen instanssin valtuutusta toiminnalleen, paikalliset asukkaat antoivat hänelle korkonimen Kisko-Kid. Mutta hänen ansiokseen on sanottava, että kun Kelloselän kyläyhdistys järjestää seuraavan kerran Junanperässä juoksu -tapahtuman, kilpailijoilla on käytössään sileä paana.

Toisaalta Sallan kunta voisi myötää Kisko-Kidille yrittäjäpalkinnon. Onhan hän tehnyt suuren työn sen eteen, että Sallan rata joskus avataan Alakurttiin ja Kantalahteen suuntautuvalle matkustaja- ja tavaraliikenteelle. Uutta ei voi rakentaa, ellei vanhaa raivata pois alta.

Tuotekuvausta harjoittamassa

Eräänä päivänä Henkka soitteli ja kyseli olisiko kiinnostusta muutamien viinipullojen kuvaamiseen ja samalla syväämistekniikkani näyttämiseen hänelle ja Kristiinalle. Sattumalta aikataulut menivät hyvin yksiin ja heti sunnuntaina päästiin kuvaamisen makuun.

Pullojen muodot aiheuttivat omat haasteensa tasaisten heijastusten luomisessa, mutta parin softarin avulla saatiin kivan tasainen valo. Kuvaaminen oli helppoa ja mukavaa, siitä iso kiitos Henkan valmiille studiolle, valoja kun ei sitten tarvinnut ensin kasailla laukuista pystyyn.


Kuvauksen jälkeen tiedostot siirrettiin koneelle ja syvääminen meni todella helposti, pääsääntöisesti tummia pulloja valkoisella taustalla, niin Photarin magic wand nappasi niistä melkein laakista oikein kiinni. Etiketit tuottivat välillä hieman karkailua, mutta pullon pystysuorat seinämät oli kuitenkin vielä ihan näppärää korjata käsin. Jatkossa hieman tarkempi valonhallinta nopeuttaisi vielä tätäkin prosessia ihan kivasti. Vanha lause "hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" pätee kyllä tähänkin, kun kuvattavaa on paljon, kannattaa itse kuvaus suunnitella huolellisesti niin jälkikäsittelyssä säästää sitten aikaa moninkertaisesti.

Oma tytär valokuvamallina

Tulipahan kokeiltua. Ajatuksena on siis selvittää että olisko viiden vanhassa esikoisessamme aineksia lapsimalliksi. Vaimon mielestä kuvaan lapsiamme aivan liian vähän. No ei ole aikaa. Kuvat pitää käsitelläkin, ja aika kun on muutenkin mitä suuremmissa määrin kortilla. Mutta eikö se mene jotenkin sillei, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä, eikä valokuvaajalla ole kunnon kuvia lapsistaan - tai jotain sinne päin. No olenhan silloin tällöin ottanut jotain yksittäisiä studiopotretteja lapsistamme, ettei tarttis vaivata ketään kolleegaa. Ja nyt kun haluttiin selvittää, että olisko lapsista malleiksi, ja haluisikovatko he hissuksiin alkaa oppia tekemään itselleen pientä tienestiä.

Otimme sellaisen 1,5 h mittaisen studiosession varsin myöhään, eli 18.40-20.00. Ja normaali nukkumaan menohan tapahtuu klo 21.00 mennessä. Siltä osin jos haluaa kuvata pirteämpää ja innostuneempaa lasta, niin sen pitää tapahtua ehdottomasti paaaljon aikaisemmin. Kuvaussessio loppui toki siihen että malli valitti väsymystä, ja osoitta muitakin väsymisen merkkejä. Ja osin kuvauksen varmistamiseksi jätimme pikkuveikan kotiin, koska yhdessä olisivat vain saaneet toisisistaan energiaa, ja käynneet koko kuvaussession ajan ylikierrtoksilla. Kuvaamiseen pitää rauhoittua.

Omasta mielestäni kuvissa / kuvattavassa oli jotain potentiaalia. Olin positiivisesti yllättynyt, ja oikeastaan valokuvattavakin näytti viihtyvän kameran edessä - toisin kuin allekirjoittanut vastaavassa tilanteessa (siis kuvattavana). Kait se, että iskä on jatkuvasti kameran kanssa, totuttaa jotenkin asiaa, ettei sellainen isompi kameran ja valoviritykset tai kuvaustilanne tunnu niin oudolta, niin kuin ehkä monille muille lapsille. En tiedä. Vilja innostuksen kuvattavana olemiseen huomasin osin siitä, että se yhtenään esitti että oltaiskos tällei tai tollei, entäs näin. Sillä oli melkein enemmän ideoita kuin minulla. Niin onhan osatotuus onnistuneessa kuvaamisessa siinä, että jos malli vain on riittävän pätevä, niin kuvauksesta suoriutuu kuka tahansa - tai päinvastoin.

Koekuvatkin tuli lähinnä ajettua lightroomin 2:n (joka muuten on mielestäni pirun hyvä ohjelma) läpi ilman sen kummempaa säätämistä, eli suhteellisen raakileina, niin kuin tuli otettua.

Sarjan löytyy galleriana os. kettunen.1g.fi/kuvat/vilja/ tai kuvaesityksenä os. http://kettunen.1g.fi/kuvat/vilja/?action=slideshow

ps. Niin kuvattavan vaatetus ja ideat oli pääosin anoppini aikaansaannosta. Hän on sentään joskus parikymmentä vuotta sitten toiminut muutaman vuoden Jussi Aallon assarina. Minä olin tässä kuvausessiossa lähinnä teknisenä toteuttajana.

ps2. Jonkun mallitoimisto-hemmon / mainoskuvaus-asiantuntijan kommmentit olisi aika erityisen kiinnostavat kuulla. Tarttee varmaan lähettää kuvat jonnekin toimistoon ihmeteltäviksi.

Vaellus-, valokuvaus- ja kukkareissu Sarekiin

Lähdimme viikon erävaellusretkelle Ruotsin Stora Sjöfalletin, Sarekin ja Padjelantan kansallispuistojen tuntumaan. Kaukana poluista ja muista vaellusporukoista nautimme vuoriston mahtavista maisemista, rauhasta, hienoista valo-olosuhteista ja yksikertaisesti luonnossa liikkumisesta.

Noin 20 kg painavan rinkan ohella pääsivät järjestelmäkamera ja muutamia objektiivejä mukaan matkalle. Tuntuu toisaalta aina vähän hullulta kantaa kaikkien vältämättömien varusteiden ja ruoan lisäksi vielä valokuvausvarusteet mukaan. Toisaalta tuntuisi vieläkin kamalammalta liikkua mahtavassa maisemassa ja nähdä tuhansia motiiveja kuvaamatta niitä!

Minua kiinnostavat kasvit ja erityisesti arktiset ja tunturilajit. Arktinen tai arktis-alpiininen ympäristö on haasteellinen kasvupaikka. Kasvukausi on siellä hyvin lyhyt, usein vain 1-2 kk. On vaikeaa kasveille saada niin lyhyessä ajassa kaikki yleiset vaiheet kuin nuppujen tuottaminen, uusien lehtien tuottaminen, kukkiminen sekä siemenien tuotto aikaan. Sen lisäksi taimet eivät usein ehdi kasvaa tarpeeksi vahvaksi ennen seuraavan syksyn tuloa. Vain harvoin onnistuu uusien kasvien rekrytoiminen. Kaikkien lisäksi ravinnekierto on alhaisen lämpötilan ja mikrobeille vaikeasti ”sulattavan” kasvimaterialin takia hyvin hidas. Eli ravinteita on yleensä niukkasti. Kovat tuulet voivat vahingoittaa liian korkeaksi kasvavia lajeja. Tuulella on sen lisäksi myös kuivaava vaikutus, sekä itse kasveille (lehdet, mikroilmasto) että maaperälle. Nuo kasvit, jotka pärjäävät korkealla vuoristossa tai ihan pohjoisessa, ovat kovia selviytyjiä. Evoluution aikaana ne ovat ”keksineet” monia erilaisia fiksuja strategioita rankkoja olosuhteita vastaan.

kuvat: Nurmitartar tuottaa sekä kukkia/siemeniä että itusilmuja. Jos seksuaalinen lisääntyminen ei onnistuu liian lyhyen kasvukauden takia, niin jää ainakin mahdollisuus rekrytoida itusilmuista (valmiita pieneja kasveja). Nurmitartar kasvaa myös boreaalisessa vyöhykkeessä Suomessa, mutta olen löytänyt jo hauskoja miniversioita siitä jopa Huippuvuorilla (arktinen ilmasto). Tunturinurmikka on ruoho, joka on keksinyt aika samanlaisen systeemin kuin nurmitartar.

Tämän reissun valokuvauksellinen tavoitteeni oli kuvata mahdollisimman monta tunturikasvi-, sammal- ja jäkälälaijia. Se oli mukava haaste, joka sai minut katsomaan ympäristöni tarkemmin kuin yleensä vaelluksella. Ja aina oli kivaa kun uusi ”vanha tuttu” ilmeistyi vaeltassamme eri korkeusvyöhykkeita läpi.

Halusin saada yksityskohtaisia kuvia kukinnoista, kasvien erityispiirteistä sekä kuvia lajeista ympäristöissään. Periatteessa olen jo kerran harrastanut vähän samalaista kuvausprojektia työskennellessäni ruotsalaisella vuoristotutkimusasemalla Latnjajauressa noin 10 vuotta sitten. Silloin opin tuntemaan arktista-alpiinista vuoristokasvillisuutta tavallaan määrittelemällä ja valokuvaamalla. Valokuvauskalusteena oli silloin vanha Minolta x-700 kamerani, 50 mm objektiivi ja palje. Silloin kuvasin diafilmilla. Se oli aika haasteellista, koska valo-olosuhteet olivat harvoin täydellisiä ja tuuli teki kukista usein voimakkaasti liikkuvia kohteita.

Nyt digikaudella kuvaaminen oli paljon helpompaa: Uudella digijärkkärilla jopa ISO:lla 640 tai 800 onnistuu saada suhteellisen rakeittomia kuvia aikaan. Kuvasin lähes koko ajan suhteellisen isoilla herkkyyksillä ja ainakin aukolla 10, saadakseni syvyysterävyysalueen vähintään niin suureksi, että kaikki kukan elementit näkyivät. Minulla oli tarkoitus ottaa 60 mm makron ohella 18-135 mm ”yleiszoomin” mukaan. Jo matkalla olleessani huomasin kuitenkin, että minulla lainassa oleva 12-24 mm laajakulmazoom oli sen sijaan tarttunut mukaan. Tuo vahinko osittautui ”hyväksi valinnaksi”, koska voimakkaammalla laajakulmalla saa sekä kasvin että sen ympäristön suhteellisen teräväksi. Sen lisäksi objektiivi antaa monia mahdollisuuksia sommitteluun. Sain tällä reissulla 60 lajeja kiinni - 39 putkilokasvi-, 17 jäkälä- ja 4 sammallajia. Välillähän piti myös kävellä jaloin eikä vain maassa ryömien! Katsotaan miten paljon "uusia" lajeja löydän ensi vuonna :-) .. en kyllä vielä tiedä mihin matka silloin suuntautuu.

Reissun vaelluskertomus löytyy Maurin Vaellussiuilta